Tämä on virtuaalihevonen

Ankylosing Spondylitis

ei meriittejä
Rotu, sukupuoliSelle français, tamma
Väri, säkäkorkeusmusta, 167cm
Syntymäaika10.11.2015
Painotus ja koulutustasoYleispainote, He A, 120cm, CIC2
RekisterinumeroVH17-121-0041
KasvattajaPaul Montserrat
OmistajaVRL-14516, Beaumont
kuvat © Gestüt Hämelschenburg

Luonnekuvaus

Ankylosing Spondylitis - suomeksi selkärankareuma - on tulehduksellinen reumasairaus. Se on yleisempi miehillä, ja lähes yhtä yleinen, kuin nivelreuma. Tuosta ikävästä sairaudesta meidän Litamme saa nimensä.

Arvostetun ranskanpuoliverikasvattajan Paul Montserratin kasvattaman Litan matka alkaa Ranskan maaseudulta, pieneltä viinitarhojen ympäröimältä ranskalaissiittolalta. Itseasiassa Lita saapui Yhdysvaltoihin viinipullon kanssa... Tamma syntyi jo ennestään kaksinkertaiselle emälle, Desiréelle. 1-vuotiaana musta tammavarsa laitettiin myyntiin, ja puoli vuotta myöhemmin se saapui Yhdysvaltojen maaperälle Los Angelesiin. Matkakaverina sillä oli toinen Yhdysvaltoihin tuleva, joskin toiselle ostajalle menevä ranskanpuoliveritammavarsa Lost Soul, jonka kanssa Lita oli varttunut kotitilallaan.

Alku tamman kanssa ei ollut mitenkään helppo. Olihan Lita jo nuorena kiltti hevonen, niin himputin ylienerginen vain, ettei se meinannut jaksaa keksittyä mihinkään. Ensimmäinen haaste olikin keksiä tarpeeksi virikkeitä Litalle, että se rauhoittuisi tarpeeksi, että sitä voisi ruveta opettaa vähitellen käsittelyyn, totuttaa muihin hevosiin ja muutenkin pistää tamma vähän ruotuun. Vuosi sillä meni, ennen kuin sen energiatasot rupesivat lähentelemään tavallisen hevosen energiatasoja, mutta sen jälkeen päästiin tositoimiin, ja Lita sai vihdoin näyttää, mihin kykeni.

Nykyään se on ihan kiva kaveri, vaikka osaa tamma yhä käydä hermoille joskus. Tamma on erittäin ihmisystävällinen, mutta vähän arka tuntemattomien kanssa, ja ehdottomasti yhden ihmisen hevonen. Lita osaa työskennellä kaikkien tuttujen kanssa, joten ei se siinä mielessä ole yhden ihmisen hevonen, ettei se voisi toimia muiden kanssa, mutta se kiintyy yhteen ihmiseen ja on tämän kanssa kaikkein parhaimmillaan; Rento, mutta ahkera ja rehti työntekijä, joka hyppää niin korkealle, että jos sen kanssa ratsastaisi vuorella yöaikaan, voisi melkein hypätä taivaalle ja ottaa tähden mukaansa.

Lita on helppo käsitellä. Taluttaessa se kulkee kiltisti perässä ja tarhasta haettaesta tulee viheltämällä portille. Hoidettaessa Lita tutkii kaikkea ja kaikkia, järsii riimunnarua, heittelee harjoja, kiusaa hoitajaa... Mitä vaan, jos sillä ei ole jotain, mihin keskittyä. Siksi voi olla hyvä yrittää keksiä jotain helppoa virikettä, mitä se voi pohdiskella ja pähkäillä hoitamisen aikana. Tamma nostaa jalat pyynnöstä ja antaa harjata ongelmitta, joten muutoin se on helppohoitoinen. Varusteet menevät myös päälle, joskin Lita joskus yrittää olla salakavala ja pullistella, jotta se voi heittää ratsastajan mäkeen ja pitää vapaapäivän.

Ratsastettaessa Lita on energinen ja menevä hevonen, jonka jarrupoljin jumittuu välillä. Erityisesti esteillä tamma saattaa vähän kuumua, ja pienet pukittelut eivät ole epätavallinen näky. Tamma on perinyt isältään hyvän hyppytyylin ja työmoraalin, kun taas emän puolelta tulee herkkyys avuille ja turhautuminen, jos ratsastaja on ihan tomppeli. Maastossa ja kouluratsastuksessa Lita antaa helpommin anteeksi ratsastajan virheet, mutta esteradoilla se voi tympääntyä niin pahasti, ettei suostu loppupäivänä hyppäämään. Itsepäisyyttä siis löytyy, jos Lita niin päättää.

Muiden hevosten seurassa tamma tuntee oman arvonsa, mutta muiden sosiaalisten hevosten kanssa Litastakin kuoriutuu iloinen laumakaveri, jonka kanssa voi ottaa laukkakisaa ja ehkä leikillään vähän nahistellakin. Alistavien hevosten kanssa tamma voi käydä vähän pippuriseksikin, ja pahimmassa tapauksessa rupeaa näykkimään ja uhittelemaan, joskaan dominoiva puoli ei muuten tule esiin tamman laumakäytöksessä. Seurassa ratsastettaessa Lita toimii parhaiten ensimmäisten joukossa, sillä peräksi joutuessaan tamma stressaantuu ja yrittää kulkea vielä nopeammin, kuin tavallisesti.

Eläinlääkäriä Lita saattaa vähän jännittää, ja se tykkääkin haistaa sekä vähän maistaakin eläinlääkäriä taikka kengittäjää. Yleensä se kuitenkin seisoo kiltisti ja käyttäytyy ihan moitteettomasti, kunhan eläinlääkäri on rauhallinen ja määrätietoinen. Etenkin eläinlääkärin, mutta myös kengittäjänkin kanssa Lita hermostuu, jos ihminen on vähääkään hermostunut tai edes liian hätäinen. Kengittäjän kannattaa kuitenkin pitää jaloista kiinni, sillä tamma on aika laiska pitämään jalkojaan yllä, kun ne kerran ovat pyynnöstä nousseet. Eläinlääkärin tai kengittäjän on myös parempi muistaa lahjoa Lita käsittelyn lopuksi, tai seuraavaa kertaa ei tule!

Luonne Nikki


© Gestüt Hämelschenburg

Suku

isä Worn-Out Martian
sf -m,170cm
evm
ii. Wormhole
sf, -mkm, 168cm
iii. Wonderboy sf -tprn, 172cmcm
iie. Sanctuary sf -m, 165cm
ie. Rose of Mars
sf -prt, 157cm
iei. Every Rose Has Its Thorn sf -tprt, 169cm
iee. Eyes of Mars sf -m, 165cm
emä Split Personality Disorder
sf -mrn, 165cm
evm
ei. ‘86 Testarossa
sf -prt, 162cm
eii. ‘72 Daytona Spyder sf -vrt, 166cm
eie. La Bambina sf -m, 165cm
ee. Knock-Out Psycho
sf -m, 167cm
eei. Knockdown Dragout sf -rn, 162cm
eee. Sister of Pain sf -m, 170cm

näkyvä osa i. Worn-Out Martianin nimi on vähän harhaanjohtava, mutta se tulee pääasiassa siitä, että ori näytti jo syntyessään olevan ihan “done” ihmisten kanssa. Muutaman päivän sisässä se piristyi ja siitä kasvoi eloisa kaveri, joka ei näytä merkkiäkään hidastumisesta. Marsiksi kutsuttu ori hyppää ratana “vain” 140 senttiä, mutta sillä on hieno hyppytyyli ja loistava työmoraali, mikä antaa Litallekin sen ahkeran työntekijän ominaisuuden. Nykyään Marsin menestyksekkäät urat kilparatsastuksessa ja hevosnäyttelyissä ovat ohitse, ja ori on jättänyt perintönsä kuuden jälkeläisen muodossa, mutta se toimii yhä opetusmestarina nuorille.

ii. Wormhole oli patalaiska tatti, eikä kukaan ole varma, mistä se on dominoivan luonteenpiirteensä perinyt. Sitä sai jatkuvasti ajaa eteenpäin pohkein ja raipan kera, ja joskus tuntui, etteivät nekään auttaneet mitään. Wormhole ei siis ollut mitenkään häikäisevä kilparatsu, mutta niinä harvoina päivinä, kun se otti itseään niskasta kiinni ja toimi yhteistyöllä, se hyppäsi hienosti. Ei kovin korkeita, mutta hienosti. 18-vuotiaana kimosyövän takia lopetettu Wormhole jätti jälkeensä yhden jälkeläisen.

iii. Wonderboy oli oikea ilopilleri! Energinen ja menevä, joskus vähän liiankin vauhdikas ori oli aina siellä, missä tapahtui. Yleensä se oli myös syy siihen, että jotain tapahtui. 172-senttinen mustanruunikko oli aika näky, ja se voittikin lukuisia näyttelypalkintoja. Wonderboy ei ollut kilpahevonen, eikä se hypännyt kovin korkeaa tai hallinnut kovin vaativaa kouluratsastustasoa, mutta se oli ulkonäkönsä vuoksi haluttu jalostushevonen. Ori saikin vuosien varrella yli kaksikymmentä jälkeläistä, ennen kuin se lopetettiin syyskuussa ollessaan 27-vuotias.

iie. Sanctuary oli herkkä ranskanpuoliveritamma, jota halusi kohdella kuin haurainta posliinia. Puhtaankimon värityksen omaava Sanctuary toimi kenttähevosena ensimmäiset kuusi vuotta kilpaurastaan, ja jatkoi sitten estehevosena neljä vuotta, ennen kuin se mursi jalkansa 17-vuotiaana tullessaan alas muuriesteeltä. Tamman jalka tuli kuntoon, mutta se ei kyennyt enää jatkamaan esteuraansa. Sanctuary nukkui rauhallisesti pois 32-vuotiaana kahden varsan emänä.

ie. Rose of Mars oli aikoinaan “häpeäpilkku” Marsin sukutaulussa, sillä vaikka tamma on rohkea korkean tason hyppääjä ja erinomainen luonne, se on koko elämänsä ollut ratsastuskouluhevonen. Siitä on vähän vahingossa tullut vuosien mittaan estehevonen, mutta sitä on rauhallisessa tahdissa viety eteenpäin korkeushypyn saralla, sillä Rose hyppää puoltatoista metriä ratana. Kauniin punarautiaan värityksensä Rose perii emältään, mutta isältään tamma on perinyt herasilmät, jotka tekevät tammasta vielä vähän uniikimman. Varsoja tammalle on syntynyt vain yksi, eikä sille olle suunnitteilla enempää.

iei. Every Rose Has Its Thorn, Poisonin kappaleen mukaan nimetty cremello ranskanpuoliveriori, on erottuvan värityksensä kanssa melko persoonallinen tapaus. Thor on oriksi poikkeuksellisen rauhallinen ja rento hevonen, jonka kanssa on mukava puuhastella. Kenttäurallakin toiminut, nyt jo eläkeläiseksi ikääntynyt Thor on aina ollut “tylsä”, sillä jo pienenä Thor vain seisoi ja katseli vierestä, kun muut varsat riehuivat kuin viimeistä päivää. Nykyään kolmen varsan isä toimi ratsastuskoulussa opetushevosena viimeiset ratsastusvuotensa, ja nyt se nautiskelee laiduntamisesta ja rauhallisista iltapäiväkävelyistä maastossa.

iee. Eyes of Mars, Eve, oli kaunis punarautias estetamma, jolla oli loistoluonne. Se oli ystävällinen ja yhteistyöhaluinen ratsu, joka ei ottanut turhia riskejä, mutta toimi hyvin yhdessä ihmisten kanssa ja toikin aktiivisina kisavuosinaan kotiin kasoittain palkintoja. Eve sai kolme varsaa, mutta menehtyi viimeisen varsansa synnytyksessä 12-vuotiaana. Tamman tuhkat ripoteltiin laitumelle, jolla se oli syntynyt.

e. Split Personality Disorder, lyhyemmin vain Desirée, on vähän temperamenttinen ja vaativa estetamma, jota saa ratsastaa kuin silkkihansikkaat kädessä. Desirée on tätä nykyä neljän varsan emä, ja periyttänyt kolmelle ainakin vivahteita temperamenttisuudestaan, joten nyt ei kyllä puhuta mistään pienestä huonotuulisuudesta silloin tällöin! Ei tämä äkäpussi niin paha ole, ettei sen kanssa voisi työskennellä, tamma on vain vähän draamakuningatar, joka pääsee nopeasti yli loukkaantumisestaan ja jatkaa sitten töitä, kunnes seuraava skandaali iskee.

ei. ‘86 Testarossa, italialaisen superauton mallin mukaan nimetty ori, jota myös Rossiksi kutsutaan, on todellinen rallikaara. Rossilla on korkeat energiatasot ja se on vauhdikas kaveri, jonka kanssa saa aina neuvotella jarrujen käytöstä. Ehdoton esteratojen kuningas, sillä Rossin ennätys ratana on hurjat 180 senttiä, vaikka se on sitten loppujen lopuksi kuitenkin aika pieni hevonen. Melkein tulenpunaiselta näyttävä Rossi on myös voittanut muutamia näyttelypalkintoja. Jälkeläisiä Rossilla on kolme kappaletta, joista jokaiselle ori on periyttänyt hyppylahjaansa.

eii. ‘72 Daytona Spyder

eie. La Bambina

ee. Knock-Out Psycho

eei. Knockdown Dragout

eee. Sister of Pain

Jälkeläiset

s. 28.05.2017 sf-t. Merci d'Avance saavutukset i. Métastase
s. 17.06.20017 sf-t. Awilix saavutukset i. Xibalba
s. 09.07.20017 sf-t. Algophobia saavutukset i. Schizophrenia

Kilpailutiedot


ERJ:38 sijoitusta
21.04 2017 ERJ, 100 cm Mustasuo 1/40
21.04 2017 ERJ, 100 cm Riekontorppa 2/40
21.04 2017 ERJ, 100 cm Pirunkorpi 4/40
22.04 2017 ERJ, 100 cm Hopeapaju 2/40
22.04 2017 ERJ, 100 cm Kultahuisku 3/40
22.04 2017 ERJ, 100 cm Pirunkorpi 3/40
23.04 2017 ERJ, 100 cm Pirunkorpi 1/40
23.04 2017 ERJ, 100 cm Kingsfall 4/40
24.04 2017 ERJ, 100 cm Mustasuo 2/40
24.04 2017 ERJ, 100 cm Kingsfall 2/40
24.04 2017 ERJ, 100 cm Pirunkorpi 2/40
24.04 2017 ERJ, 100 cm Kingsfall 3/40
24.04 2017 ERJ, 100 cm Mustasuo 3/40
25.04 2017 ERJ, 100 cm Kultahuisku 1/40
25.04 2017 ERJ, 100 cm Hopeapaju 3/40
25.04 2017 ERJ, 100 cm Varjon Oriasema 5/40
25.04 2017 ERJ, 100 cm Huhtala 6/40
25.04 2017 ERJ, 100 cm Riekontorppa 6/40
26.04 2017 ERJ, 100 cm Hopeapaju 1/40
26.04 2017 ERJ, 100 cm Varjon Oriasema 4/40
26.04 2017 ERJ, 100 cm Riekontorppa 5/40
26.04 2017 ERJ, 100 cm Mustasuo 6/40
27.04 2017 ERJ, 100 cm Pirunkorpi 3/40
27.04 2017 ERJ, 100 cm Rebellion 4/40
27.04 2017 ERJ, 100 cm Namyshill 5/40
28.04 2017 ERJ, 100 cm Huhtala 1/40
28.04 2017 ERJ, 100 cm Kettula 2/30
28.04 2017 ERJ, 100 cm Hopeapaju 2/40
28.04 2017 ERJ, 100 cm Kingsfall 3/40
29.04 2017 ERJ, 100 cm Bellgrove 1/40
29.04 2017 ERJ, 100 cm Zelos 1/40
29.04 2017 ERJ, 100 cm Mustasuo 2/40
29.04 2017 ERJ, 100 cm Riekontorppa 3/40
29.04 2017 ERJ, 100 cm Mustasuo 4/40
29.04 2017 ERJ, 100 cm Rebellion 4/40
30.04 2017 ERJ, 100 cm Varjon Oriasema 1/40
30.04 2017 ERJ, 100 cm Rósgarður 2/24
30.04 2017 ERJ, 100 cm Zelos 3/40
ERJ:38 sijoitusta
06.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 02/30
07.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 03/30
12.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 05/30
13.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 05/30
15.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 04/30
15.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 03/30
28.01.2018 KRJ Cadogan Ponies Va B: 04/30
01.03.2018 - Avskild Stuteri - Helppo A - 05/30
03.03.2018 - Avskild Stuteri - Helppo A - 01/30
04.03.2018 - Avskild Stuteri - Helppo A - 03/30
05.03.2018 - Avskild Stuteri - Helppo A - 05/30
06.03.2018 - Haavelaakso - Helppo A - 02/30
07.03.2018 - Haavelaakso - Helppo A - 05/30
08.03.2018 - Dashner Stables - Helppo A - 05/30
08.03.2018 - Dashner Stables - Helppo A - 01/30
09.03.2018 - Dashner Stables - Helppo A - 02/30
13.03.2018 - Haavelaakso - Helppo A - 01/30
17.03.2018 - Haavelaakso - Helppo A - 01/30
20.03.2018 - Haavelaakso - Helppo A - 02/30
20.03.2018 - Haavelaakso - Helppo A - 01/30

Näyttelyt: 00.00.0000 NJ Järjestäjä: irtoSERT

Päiväkirja

17.05.2017, kirjoittanut ex-omistaja

Auringonvalo kutittelee kasvojani, kun heräilen Mustangin penkiltä. Päässä jyskyttää, kuin maailmanloppu olisi käsillä, eikä suoraan silmiin paistava aurinko ainakaan auta. Ähkäisten nousen parempaan asentoon ja venytän vähän koukistettuja jalkojani, joissa ei ole sitten laisinkaan tuntoa. Suljen vielä hetkeksi silmäni, ennen kuin ikkunaani koputetaan, mikä on säikäyttää minut hengiltä. Ja kuten viimeksikin, se on taas Cherry. Nainen voisi opetella olemaan säikäyttämättä… Avaan kuitenkin oven, jotta kuulen, mitä Cherryllä on sanottavana. “Huomenta, päivänpaiste!” tallinpitäjä tervehtii, ja silmäilee minua uteliaana. “Miten sä oot noin pirtee?” kysyn unisena, kuullen itsekin, miten hitaasti ja tahmeasti puhun. Cherry kertoo osanneensa juoda vettä ennen nukkumaanmenoa, sekä juoneensa mehua särkylääkkeen kera tänä aamuna. Särkylääke ja mehu kuulostavat oikein kivoilta, ja nainen lupaakin tarjota minulle samaa aamiaista. “Lisäks mä tilasin pizzaa”, toinen ilmoittaa lapsekkaan velmu virne toisessa suupielessä roikkuen, ennen kuin auttaa minut jaloilleni Mustangistani. Palaamme vähän hoippuen - tai minä hoipun, Cherry on onnekas pask… Ei kun odota, eihän niin voi sanoa… Kakkianen - talliin, jossa muutama hoitaja on jo hoitohevostensa parissa.

Lita ei näytä lainkaan tyytyväiseltä, kun ilmaannun sen karsinalle kolmea pizzapalaa ja buranaa myöhemmin. Arvatenkin se kiukuttelee, koska tuli sekoitetuksi koiraan. Tunnen kuitenkin tammani, joten osaan lahjoa mustan otuksen syöttämällä sille tavallisiin aamupöperöihin paloiteltuna muutaman omenan ja porkkanankin. Kuuluupa karsinasta muutama tyytyväinen hörähdyskin, kun Lita löytää värikkäät herkkupalat aamuruuastaan. Syötyään musta tamma päättää heittää ämpärinsä korkeassa kaaressa lattialle, sen näyttäessä oikein tyytyväiseltä itseensä, kun musta ämpäri tumpsahtaa lattialle purujen sekaan. Huokaisten ja pudistelen päätäni, mutta käyn hakemassa ämpärin karsinasta ja vien sen huuhtelun jälkeen takaisin paikalleen. Siirrän tammani karsinastaan pesukarsinaan, ja rupean harjaamaan sitä huolellisesti. Aloitan kumisualla ja hieron tamman karvapeitettä voimakkaasti pyörein liikkein, mistä tiedän Litan pitävän. Tamma rentoutuukin silmien edessä, kun olen viisiminuuttisen hieronut. Kiitos karvanlähdön, tammasta lähtee yllättäviä määriä karvapalloja. Päätänkin tässä välissä etsiä muovipussin, johon heitän karvat, jotta ne eivät huuhtoudu veden mukana viemäriin ja tuki putkia, kun joku pesee hevosensa. Kun Lita lopulta on harjattu kauttaaltaan kumisualla, siirryn pölyharjaan, jolla lähinnä pyyhkäisen tamman puhtaaksi irtokarvoista ja mahdollisista kumisuan jäljiltä jääneistä puruista. Lita näyttää tyytymättömältä, kun luksushieronta loppuu, mutta seuraa kiltisti tarhaan. Päästän hevoseni irti tarhassa, ja se lähtee laukkaamaan mahdollisimman kauas minusta. Tyypillistä. Mutisten jotain itsekseni Litasta ja suuntaan takaisin talliin.

Olen jo päättänyt, että talleilu jää tänään vähiin. Haluan kotiin suihkuun ja nukkumaan pahaa oloani pois, vaikka Cherryn aiemmin tarjoama ensiapu krapulaan onkin parantanut oloani aamuisesta. Tallinpitäjän nähdessäni hän lupaakin hakea Litan illalla tarhasta ja ruokkia, jotta voin lähteä, kun olen siivonnut tamman karsinan. Tartun siis tuumasta toimeen ja käyn hakemassa talikon ja kottikärryt tamman karsinalle. Lappaan likaiset ja märät purut kottikärryihin, sekä levitän puhtaat purut tilalle. Varmistan, etten ole jättänyt karsinaan likaisia puruja, ennen kuin käyn tyhjentämässä kottikärryt ja vien ne sitten paikalleen. Talikkokin löytää oman paikkansa, minkä jälkeen kerään tavarani sekä päätän käydä vielä moikkaamassa Litan.

“Hei hönö, mulla on sulle vielä omenanpuolikas!” ilmoitan tammalle ja heiluttelen vihreää hedelmää kädessäni. Litan korvat siirtyvät kuin taikaiskusta höröön ja eläin ravaa lennokkain askelin luokseni. Ennen kuin edes huomaan, omena on jo kadonnut. “Ahmatti”, torun hevosta lempeästi, sen katsellessa minua uteliaasti ja nuuhkien taskujani, toiveissa vielä omena tai pari. Tamma on kuitenkin saanut niin paljon herkkuja tänään, että huomenna se saa luvan joutua työskentelemään ja kuluttamaan ne pois. Rapsutan Litan päätä vähän, mutta se ei hyväksy silityksiä nyt, kun ei herkkujakaan tipu, joten se palaa takaisin tarhan toiseen päätyyn. Minä puolestani kävelen autolleni ja käyn ratin taakse. Lähden ajamaan kotiin, mielessäni pohtien, että kevyt kouluratsastus olisi varmaan paras vaihtoehto huomiselle. Estetreeni olisi ehkä vähän turhan rankka ensimmäiselle ratsastuskerralle hetkeen, ja maastoon en ehkä vielä uskalla ilman kaveria. Niine ajatuksineni katoan Cherseyn pihasta.

16.05.2017, kirjoittanut ex-omistaja

“Heippa, muru”, mustahiuksinen mies tervehtii minua lempeästi englanniksi, tarjoten suloisen hymynsä. “Heippa vaan”, vastaan, tarjoten hymyn takaisin. En voi vastustaa kiusausta koskettaa hänen kasvojaan, joten ojennan käteni sivelläkseni hänen poskeaan, mutta valitettavasti sormenpääni kohtaavat vain kannettavan tietokoneen näytön. “Mitä sä teet?” Mick naurahtaa huvittuneen epäuskoisena. Pyöräytän silmiäni ja vastaan, että silitän hänen kasvojaan, eikö se ole ihan itsestäänselvää? Mies vastaa samalla eleellä ja utelee sitten, miten kylmässä ja karussa Suomessa menee. Aloitan kertomalla siitä, kuinka matkustaminen ja muutto oli sujunut, mutta pian huomaan höpöttäväni innostuneena Cherseystä ja sen asukkaista sekä kävijöistä. Kerron, kuinka vaivaannuttava ensimmäinen päiväni oli ja mitä sade teki hiuksilleni jo heti toisena. Yksi asia, jota rakastan Mickissä ihan kauheasti, on se, että vaikka hän ei ymmärtäisi hölkäsenpöläystäkään siitä, mitä selitän, hän jaksaa silti kuunnella tylsistymättä sekä keskeyttämättä. Kun vihdoin hiljenen, ruudullani näkyy lempeän ihastuneen näköinen mies, joka ei vaikuta liikkuvan lainkaan, hän vain tuijottaa. “Mick? Ootsä viel siel?” kysyn vähän hätääntyneenäkin, peläten yhteyden katkenneen. “Täällä ollaan”, ruudun hahmo herää henkiin, hymyillen minulle. “Sun silmät oikee tuikkii semmosel tietyl taval, ku sä oikein innostut selittämää”, kitaristi kertoo hymyillen, saaden minut punastumaan tyttömäisesti. “Se on sulosta.” “Arvaa mikä ei oo sulosta? Se, mitä mä teen sulle, jos sä saat mun punastelee”, uhkaan leikkisästi, saaden miesystäväni nauramaan. “Sä oot sulonen myös ku sä uhkailet”, mies vastaa leikkisän ilkikuriseen sävyyn. “Eikö sun pitäis olla jo nukkumas?” Mick jatkaa, vilkaisten puhelintaan. “Kello on kaks yöllä siellä.” “Nii on, mut se on neljä päivällä siellä”, huomautan, vaihtaen asentoa sängyllä istumisesta mahallani makaamiseen. “Mä kerroin jo tulevani vähän myöhemmin tallille huomenna.” “Mut sä tarviit unta.” “Mä tarviin sua enemmän.” Mies katselee minua hymyillen, pudistaen vähän päätään ja huokaisten minun olevan uskomaton - niin hyvällä, kuin huonollakin tavalla.

Herätyskelloni soi kuuden sijaan yhdeksältä, enkä varmaan voisi olla väsyneempi. Läimäytän kellon päällä sijaitsevaa nappia saadakseni sen hiljenemään, mutta huonoksi onnekseni se tietysti putoaa pöydältä ja piiloutuu sängyn alle, yhä ulvoen. Suusta pääsee muutama kirosana, kun kalastelen kelloa sängyn alta. Vasta kun nousen istumaan ja asetan kellon takaisin paikalleen, tajuan koneeni ilmoittavan, että videopuhelu on päättynyt. Mietin hetken, ennen kuin tajuan, että viimeinen muistikuvani on Mickin kanssa puhuminen. Siis kirjaimellisesti viimeinen. Laitan kauhuissani chatin puolella viestiä, että en todellakaan tarkoittanut nukahtaa kesken videopuhelun. Miesystäväni tilanteen näyttävä pallo muuttuu harmaasta vihreäksi, ja pian chat ilmoittaa hänen kirjoittavan. “Se oli kans aika söpöä”, vastaus kuuluu. Tuhisen itsekseni ja kirjoitan takaisin, ettei kuolaavassa ja kuorsaavassa naisessa ollut mitään suloista, mutta ennen kuin hän ehtii vastata, joudun kirjoittamaan joutuvani kiirehtimään. Suljen kannettavani, lenkitän Lovechildin ja käyn sen jälkeen valmistautumaan. Tapojeni orjana pukeudun leopardikuvioiseen pitkähihaiseen ja mustiin ketjuin koristeltuihin nahkahousuihin, minkä jälkeen meikkaan, mutta jätän huuleni punaamatta, sillä en millään osaa tänään päättää väriä. Tupeeraan hiukseni sillä välin, kuin pohdin väriä, ja kun hiukseni näyttävät miltä haluan niiden näyttävän, päädyn klassiseen punaiseen huulipunaan.

Saavun Cherseyn pihaan vähän yhdentoista jälkeen. Silmäni rupeavat jo pysymään hiljalleen auki ilman hammas- tai tulitikkujen apua, joten voin käydä suoraan töihin. Sammutan moottorin ja lukitsen kullankalliin Mustangin ovet, ennen kuin kipitän melko kiireisesti pihan poikki ja suuntaan suoraan kaapilleni, johon jätän avaimeni ja harvinaisesti tallille mukaan eksyneen Chanelin käsilaukkuni, jossa saattaa kenties olla yllätys Cherrylle lähempänä iltaa. Virne suupielessä roikkuen jatkan matkaa kaapiltani hakemaan kottikärryt ja talikon, jotka kärrään Litan karsinalle. Uljas mustani on poissa, joten oletan (toivon ainakin!) tamman olevan ulkona tarhaamassa jo. Tajuan vasta nyt, että en pihan poikki kiirehtiessäni edes vilkaissut, onko Lita tosiaan siellä, missä sen pitäisi. Se saakin vauhtia talikointiini, ja puhdistan koko karsinan varmaan ennätysajassa. Käyn kippaamassa kottikärryjen lastin lantalaan melkein kiireisesti. Ohitan Cherrynkin matkalla, ja melkein kuulen, kuinka hänen päässään raksuttaa, mutta en pysähdy kysymään taikka selittämään. Ymmärrän hidastaa vähän tahtia, kun kottikärryt melkein tipahtavat lantalan pohjalle, koska minulla on kiire. Paluumatkalla olenkin jo hidastanut sen verran, että Cherry uskaltaa kysyä, miksi minulla on tuli hännän alla. “Mä en tajunnu tullessani kattoo, onko Lita ulkona”, myönnän vähän häpeissäni naurahtaen. “On se siellä”, tallinpitäjä vakuuttaa rauhoittelevasti. “Et viitti puhdistaa pari muutakin karsinaa, kun sulla kerran on tollainen vauhti päällä? Siitä olisi suuri apu!” nainen pyytää, tarjoten pyytävän hymyn, joka taivuttelee minut suostumaan. Lupaan siivota Ressun, Maven ja Nallen karsinat vielä, ennen kuin rupean tekemään yhtään mitään Litan kanssa.

Kuvittelen jo mielessäni, kuinka musta puoliverinen laukkaa harja ilmaa leikaten eteenpäin tarhassaan, karva kylpien auringon kultaisessa valossa ja silminnähden onnellisena. Mielikuva saa minut hymyilemään itsekseni, joten suuntaan riimunnaru kädessäni hakemaan Litaa tarhastaan. Voin vaikka vannoa, että leukani kosketti kylmää maata bootsinkärkieni välissä, kun näin hevoseni. En voi kuin seistä ja pällistellä tammaa, joka piehtaroi sydämensä kyllyydestä eilisestä sateesta yhä mutaisessa maassa, oikein hieroen kaunista karvapeitettään ruskeanharmaaseen liejuun. Suljen silmäni ja hetken ajan harkitsen, että käännyn kannoillani ja juoksen karkuun mutahirviötä, mutta enhän minä niin voisi tehdä Litalle. Avaan silmäni ja huokaisen, ennen kuin vislaan tammalle, joka pomppaa pystyyn ja laukkaa muta kavioista lentäen portille. “Miks sun pitää olla tommone?” kyselen hevoselta luovuttaneeseen sävyyn, kun kiinnitän sen likaantuneeseen riimuun narun. “Tiedätkö sä, miten paljon mä maksan sun kulujas? Tiedätkö sä, miten kallista sun ruoka, asuminen ja terveys on? Ja sit viel harjat, joilla mun pitäis nyt pestä sut, ettei susta tuu savipatsasta?” saarnaan tammalle, joka katselee minua päätään vähän kallistaen, vaikuttaen yhä iloiselta siitä, mitä oli mennyt tekemään. “Sun onnekses sä oot sulone”, ilmoitan vielä, ennen kuin lähden taluttamaan Litaa tallille. Talutan hevoseni suoraan pesukarsinaan ja kerron, että tältäkin olisi vältytty, jos tamma olisi vain osannut olla piehtaroimatta pitkin ja poikin tarhaansa. Se ei kuitenkaan vaikuta vieläkään katuvalta, joten käännän veden päälle ja suihkuttelen tamman läpikotaisin, samalla marmattaen sille, kuinka mutainen se onkaan. Kuivaan Litan suurimmaksi osaksi hikiviilalla, minkä jälkeen vielä hieron sitä pyyhkeen kera, että tamma varmasti kuivuu, onhan ilma yhä aika viileä. Tamma saa verkkoloimen päälleen ja pääsee hetkeksi karsinaan odottamaan kuivumistaan. “Etkä muuten piehtaroi!” komennan topakasti hevosta, joka katselee minua melkein uhmakkaasti. Heristän Litalle sormea, ennen kuin suuntaan hakemaan ämpärin, johon kaadan lämmintä vettä, ja käyn puhdistamaan Litan riimua aikani kuluksi, kun tamma kuivuu karsinassaan.

Aioin jatkaa eilistä maastakäsittelyä tänään Litan kanssa, mutta eläinlääkäri saapuu sen verran aikaisin katsomaan tammaa, että saan siirtää hommaa myöhemmälle. Otan tamman käytävälle ja kiinnitän sen molemmin puolin, jotta eläinlääkäri voi tarkastaa ja sitten vielä kengittää Litan. Se tutkii kummallisen ihmisen melko tarkasti läpi, ennen kuin suostuu seisomaan aloillaan, mutta ilmeisesti maistaminen ei ole tarpeen, kun nojailen tyhjään karsinaan vähän matkan päässä. Eläinlääkäri kertoo, että tamman jalat ovat ihan hyvässä kunnossa, mutta kengättömyyden jäljet näkyvät kyllä. Lisäksi hän suosittelee pikaista madotusta, joten tietysti pyydän häntä palaamaan mahdollisimman pian madottamaan hevosen. Muuten Lita kuulemma on oikein terveen oloinen, joten eläinlääkäri siirtyy kengitykseen vaihdettuaan työasua ja työkalupakkia. Saatan hieman ylireagoida, kun hän kertoo, että Litan jalat ovat altistuneet turhalle märkyydelle joko tarhassa tai karsinassa, ja kehottaa minua pitämään tarkasti silmällä, että karsina on kuiva. Hoitojen jälkeen tuputan eläinlääkärille leivänkannikkaa, ja saan vastaukseksi hölmistyneen katseen. “Sä joudut lahjomaan Litaa, jos sen halutaa hyväksyvän sut jatkossaki”, kerron vähän naurahtaen, naisen kuitenkin syöttäessä mustalle tammalle muutaman kuivan leivän, jotka Lita imaisee suuhunsa silmänräpäyksessä. Tamma vaikuttaa tyytyväiseltä palkintoonsa, joten kiitän eläinlääkäriä, joka siirtyy muiden hevosten pariin.

“Nikki, mitä helvettiä sä teet?” kuuluu kysymys karsinanovelta. Nostan hämilläni katseeni Litan karsinan pohjasta ja katselen Cherryä, joka näyttää järkyttyneeltä ja epäuskoiselta. En ole ehtinyt kuulemaan naisen kiroavan vielä kertaakaan, joten asian täytyy olla erittäin tärkeää. “Mitä?” vastaan hölmistyneenä, nousten seisomaan polvillani. “Sä… Pyyhitkö sä Litan karsinan pohjaa… pyyhkeellä?!” tallinpitäjä vähän takeltelee, selkeästi uskomatta silmiään. Vilkaisen lattiaa ja nostan sitten katseeni takaisin Cherryyn, nyökäten. “Litan kaviot saa liikaa kosteutta”, kerron, naisen pudistaessa epäuskoisena päätään. “Etkö sä nyt vähän ylireagoi?” nainen ehdottaa, johon vastaan pudistamalla hanakasti karvaista päätäni. “Nikki, sä oot polvillas kuivaamas karsinaa pyyhkeellä”, Cherry huomauttaa nyt jo huvittuneeseen sävyyn. “Heitä ne purut nyt lattialle ja tuu sit toimistoo hengittää hetkeks”, nainen naurahtaa, suunnaten ilmeisesti jo edeltä toimistoonsa. Nousen ylös ja vien pyyhkeen pois, puruttaen karsinan ja päästäen karsinan ulkopuolella seisovan Litan takaisin karsinaansa. Suljen oven huolellisesti, haen laukkuni kaapistani ja suuntaan Cherryn toimistoa kohti, jossa nainen jo istuskeleekin. “Mulla on muuten pieni ylläri”, hihkaisen, sulkien toimiston oven perässäni. Lasken laukkuni tallinpitäjän pöydälle ja nostan esiin lasisen, melkein täyden Jack Daniel’s-pullon. “Terveisiä jenkeistä”, virnistän aurinkoisesti, Cherryn kaivaessa melkein innostuneena esiin muovimukeja. “Jumala siunatkoon Amerikkaa!”

Kun sanoin, että jouduin siirtää Litan maastakäsittelyä myöhemmäksi, tarkoitin nimenomaan sitä… Cherry on luvannut, että voisin jäädä tallille yöksi, jos en halua maksaa taksikuluja, eikä nainen todellakaan ole päästämässä minua ajamaan kotiin “parin” viskipaukun jälkeen, joten suuntaan Litan karsinalle. “Hei, kaunotar, jatketaanks me eilisii harjotuksii?” utelen mustalta tammalta, jonka voin vannoa katsoneen minua kieroon ja tuomitsevasti! Se lähtee kuitenkin kiltisti mukaani, kun puen sille suitset ja lähden taluttamaan sitä maneesiin. Annan sen ensin lämmitellä käynnissä ja tovin kuluttua vähän ravissakin, ennen kuin toistan eilistä “seuraa”-komentoa. Menihän siinä varmaan sellainen kaksikymmentäviisi minuuttia, mutta lopulta tamma seuraa minua koko lyhyen sivun, ennen kuin se kyllästyy ja rupeaa tekemään omia juttujaan. “Lita…! Keskittymine tänne nyt”, sammallan tammalle, yrittäen napsauttaa sormiani, jotta se tulisi luokseni, kuten Lovechild tekee. Tammaa ei voisi vähempää kiinnostaa, joten haen hevosen luokseni. Viskin vaikutus rupeaa ehkä vähitellen olemaan jo huipussaan, sillä pysyn tuskin jaloillanikaan enää. Cherry liittyy seuraamme katselemaan työskentelyämme, sillä iltatalli on hoidettu ja viimeisetkin hoitajat ovat jo lähteneet. “Istu”, komennan Litaa, sen näyttäessä nauravan minulle. Cherry ainakin nauraa. “Nikki, kai sä tiedät, ettei se oo koira?” tallinpitäjä kihertää, mutta en ehdi vastata; Yritän hellästi vähän painaa tamman takamusta, jos se ymmärtäisi laskea sen alas maahan. Lita ei kuitenkaan ymmärrä, mitä haluan, joten se vain seisoo ja katselee. “Ehkä ois aika lopetella, ku muutkin hevoset on nukkumas”, nainen ehdottaa, ja suostun ehdotukseen. Talutamme yhdessä mustan tamman takaisin karsinaansa, jonne suljen sen huolellisesti. Tuemme toisiamme, kun Cherry auttaa minut takaisin autolleni, johon aion asettua yöpuulle. Ystävällinen naapurini on luvannut hoitaa Lovechildin, joten saatan jäädä yöksi tallille. Nauramme ja hoiperramme molemmat, mutta hauskanpidon keskeyttää näky, jota ainakaan Cherry ei ollut kaivannut; Tallin uusin hoitaja seisoo muutaman metrin päässä ja katselee omistajaa melkein järkyttyneen oloisena. “Tää ei oo tavallista käytöstä multa”, tallinpitäjä selittelee vähän sammaltaen tytölle, jonka nimi taisi olla Anni tai Anna tai jotain sellaista. “Pärjäättekö te?” tyttö lopulta kysyy, saaden huvittuneen vahvistuksen meiltä molemmilta. Kyllähän me humalaiset vanhukset pärjäämme yhdessä. Cherry auttaa minut Mustangille asti ja jättää minut pelkääjänpaikalle nukkumaan viltin alle, hoipertaen itse takaisin talliin, nainen kun aikoo ilmeisesti käydä nukkumaan toimiston sohvalle.

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum id velit at sapien hendrerit vestibulum. Aliquam eget tellus non mi egestas cursus tristique at orci. Sed lacinia porttitor vulputate. In hac habitasse platea dictumst. Duis diam nisi, fermentum ut sollicitudin ut, mattis ac leo. Maecenas euismod tellus scelerisque, consequat mauris ut, varius felis. Cras ut feugiat lectus. Etiam sollicitudin sed mi in lobortis. Nunc volutpat nibh sed quam aliquet tempor. Sed fringilla, nisi non blandit tristique, ipsum risus auctor enim, sit amet pulvinar enim ligula aliquam augue. Etiam a accumsan erat. Duis a convallis quam.

Valmennus, 15.04 2017, kirjoittanut Cherry

Heti aamutallin jälkeen olin luvannut valmentaa Nikkiä ja Litaa rataesteiden parissa. Nainen olikin jo laittamassa tammaansa kuntoon viedessäni viimeisiä hevosia ulos. ”Mä suuntaakin tästä sitten suoraan kentälle rakentamaan esteitä, tuu sä sitten kun olet valmis!” huikkasin Nikkille mennessäni. ”Ulkona nähdään!” kajahti reipas vastaus Litan karsinasta.
Esteitä ei ollutkaan vielä kannettu kentälle talven jäljiltä, joten jouduin harrastamaan kunnon urheilua heti aamusta voimaillessani kokonaisen harjoitusradan kasaan. Lopputulos oli tavallistakin paremman näköinen, sillä tilavalla kentällä käytettävät esteet olivat vielä estekaluston uusimisen jälkeen huippukunnossa.
Rata alkoi kahdenkymmenenviiden metrin suoralla pysty-okseri linjalla. Jälkimmäiseen vaivauduin hakemaan jopa Cherseyn nimikkoportin puomien alle, mutta ensimmäinen sai olla aivan tavallinen puomieste. Linjaa seurasi tilava kaarre, jonka jälkeen lävistäjällä hypättävänä oli yhden askeleen okseri-pysty sarja. Esteiden väli oli vain 7,3 metriä, eli hieman tavanomaista lyhyempi. Siksi halusinkin ratsukon etenevän hieman tavallista ratalaukkaa lyhyemmin.
Saatuani neljä estettä rakennettua, saapui Nikki jo ratsuineen pelipaikalle. ”Kun nyt kerran oot jo täällä, niin hyppää vaan satulaan ja kävele ensin rauhassa alkukäyntejä” ohjeistin naista samalla, kun suuntasin jälleen kohti estevarastoa. Sarjalla vaihtui suunta, jonka jälkeen tehtävänä oli kuudentoista metrin, eli neljän laukka-askeleen kaareva okseri-pysty linja. Pystyssä korvasin alimmaisen ja ylimmäisen puomin sinisillä lankuilla ja samalla pystyinkin jo ennustamaan, että lankku tulisi pariin otteeseen putoamaan.
Koska linjalla suunta vaihtuikin jälleen, oli seuraavaksi vuorossa pystyeste keskellä lyhyttä sivua. Vaikka kenttä onkin sangen leveä, tulisi lähestyminen silti olemaan haastava tiukan kaarteen ja lyhyen lähestymisen takia. Pystyltä matka jatkuisi pitkän sivun puolivälissä olevalle okserille, jonka maapuomin virkaa ajoivat punaiset laatikot. ”Ota vaan jo ohjat käteen ja ala tekemään käynnissä töitä. Mä rakennan vielä pari estettä ja aloitellaan sitten kunnolla” ohjeistin Nikkiä suunnitellessani loppurataa.
Okserilta matka jatkuisi pitkällä ja mittaamattomalla välillä olevalle kulmassa sijaitsevalle okserille. Siitä suunta vaihtuisi lävistäjällä kolmoissarjalla jälleen toiseksi. Sarjan ensimmäinen väli olisi kahden askeleen, toinen yhden askeleen. Toinen sarja sijoittuu kolmoissarjan pidempään väliin, eli sarjat eivät kuitenkaan törmää toisiinsa. Viimeisenä esteenä olisi yksinäinen, kuitenkin hieman suurempi ja rakenteeltaan melko harva pysty, joka sijoittui kentälle kolmoissarjan ja ensimmäisen esteen välimaastoon.

”Okei, sitten tää rata ois valmis!” vinkkasin ratsukon luokseni. Pari käveli perässäni ykkösesteelle, josta pudotin puomit ensin maahan. ”Tuu nää ensin pari kertaa käynnissä. Tee pysähdys ennen ja jälkeen ja sitten ton toisen pystyn ympäri tee voltti” ohjeistin Nikkiä, joka aloitti tehtävän saman tien. Litalla oli tuttuun tapaansa kova kiire liikkeelle, mutta muutaman reippaamman pidätteen jälkeen se malttoi kävellä puomien yli rauhassa. Sain huomauttaa myös Nikkille hänen omasta rauhallisuudestaan, sillä muutenkin helposti kuumuvan ratsun selässä ei ratsastajan ole syytä hermoilla. Toisto toistolta puomien ylitys sujuikin paremmin ja maltillisemmin. Suuri puoliverinen oli hyvin varovainen ja nosteli jalkansa reilusti puomien ylitse.
Toiseen suuntaan Lita ei olisi viitsinyt taipua voltilla ihan niin perusteellisesti, mutta kannuksella muistuttamalla alkoi se antaa periksi myös kyljistään. Muutoinkin tamma vaikutti olevan vahvempi vasempaan kierrokseen, samaan suuntaan kuin ratsastajansakin. Puomeilla se näkyi kaatumisena sisäänpäin, jota yritettiin vähän korjata pitämällä ulkoavuilla lyhyempää muottia. Kun tehtävä sujui kelvollisesti käynnissä, aloitettiin myös raviverryttely samoilla asioilla. Pidensin vähän puomien välejä ja annoin sitten Nikkille luvan nostaa ravin.
Lita pomsahtikin riemuissaan seuraavaan askellajiin, mutta talttui jo muutamassa askeleessa rauhallisempaan tahtiin. ”Älä anna sen päättää teidän vauhtia, muista että sulla on ohjat kädessä sitä varten että sä määräät tahdin” jupisin samaa neuvoa useaan otteeseen. ”Äläkä herran tähden anna sen kaatua noin paljon sisälle, käytä sitä sisäpohjetta äläkä hellitä ulko-ohjan tukea!”
Kierros kierrokselta ratsukon tahti tasoittui ja Lita alkoi työskennellä rehellisemmin. Se ei enää kaatunut niin paljoa tai puskenut kaarteissa ulkolavalla ulos, vaan oli selkeästi suora puomeilla ja oikeasti taipunut voltilla. Vasempaan kierrokseen, siihen helpompaan, ei töitä tarvinnutkaan tehdä ollenkaan niin paljoa kuin oikealle, sillä ratsukko oli jo luonnostaan paremmassa tasapainossa. Muutaman kerran puomeilla Lita meinasi hieman riemastua ja lähteä omin lupineen kiitämään, mutta kerta toisensa jälkeen se myöntyi helpommin pidätteille ja palasi takaisin tuntumalle.

”Okei, tämä hyvä!” hihkaisin ratsukon suuntaan kääntäessäni heille selkäänsä. Pidensin ravipuomien välit aina laukkapuomeiksi saakka, jonka jälkeen käännyin uudelleen ratsukon puoleen: ”ennen kuin tehdään askeltakaan laukkaa, työstetään ravia ensin hieman lisää”. Selitin Nikkille tehtävän, jossa työskenneltiin kokoajan harjoitusravissa. Esteratsastaja vaikerteli satulassa jo pelkästä ajatuksesta, mutta tällä kertaa hänelle ei armoa annettu. ”Eli homman nimi on se, että pitkät sivut hölläät ohjasta ja ratsastat keskiravia. Lyhyelle sivulle otat kiinni ja hieman kokoat. Yksinkertaista, eikö?” Nikki ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta ennen kuin hän ehti väittää vastaan, patistin hänet aloittamaan tehtävän.
Litalla tuntui olevan enemmän menohaluja kuin se oli antanut ymmärtääkään, sillä ensimmäisen pitkän sivun alusta se jo rikkoi laukalle ja yritti ottaa suunnakseen lähimmän esteen. Nikki vain naureskeli selässä ja rauhallisin ottein siirsi hevosensa takaisin raville. Pitkä sivu oli jo ehtinyt loppuunsa, ennen kuin ratsukko eteni jälleen tasapainoisessa ravissa. Kokoamiseen joutui myöskin aluksi käyttämään turhan paljon kättä, mutta onneksi jo kierroksen jälkeen alkoi Lita malttaa paremmin ja näin ollen reagoimaan pienempiin apuihin. ”Älä unohda pohjetta, älä keskiravissa äläkä etenkään kokoamisesta” huutelin ohjeita kentän keskeltä. Ratsukkohan voisi ihan yhtä hyvin kunnostautua helpon tason koulukilpailuissa.
Hetken kuluttua pääsin jo ihailemaan Litan valtavia, matkaa voittavia liikkeitä kun se oikein kunnolla keksi tehtävän idean. Hidastuvaiheesta se oli kuskinsa kanssa vähän eri mieltä ja yritti hieman purra kiinni kuolaimeen, mutta kun Nikki muisti olla itse aktiivinen eikä jäädä passiivisena vetämään hevosta vastaan, tuli siirtymisistä heti huolitellumpia ja tasapainoisempia. Jälleen enemmän ongelmia oli oikeassa kierroksessa, mutta suoralla uralla ongelmat eivät korostuneet lainkaan samalla tavalla kuin kaarevalla uralla. Muistuttelin muutamaan otteeseen Nikkiä ratsastamaan huolellisesti kulmat ja vahtimaan haukkana ulkolapaa ja näillä eväin saimmekin lopputulokseksi jälleen tasapainoisempaa etenemistä. Sillä tasapainoahan tällä melko pitkällä alkuverryttelyllä oli haettu takaa.

Kun sitten koitti laukkaverryttelyn aika, tuntui Litan työmotivaatio nousevan kertaheitolla. Se alkoi liikkua syvemmässä muodossa ja kärsimättömänä hieman pureskelemaan kuolainta. Suurimpana positiivisena asiana kuitenkin jo muutenkin aktiivinen takapää tuntui saavan jostain vielä lisää voimaa ja pitkät mustat takaset kauhoivat yhä vain syvemmälle tamman mahan alle. Pyysin Nikkiä kuitenkin ottamaan hevosta enemmän hallintaansa ja jatkamaan ratsastusta, sillä laukkatyöskentelykään ei suinkaan ollut tällä kertaa kevyessä istunnassa kentän ympäri viipottamista. Tehtävä pysyi samana kuin ravissakin, eli pitkillä sivuilla keskilaukkaa ja lyhyillä sivuilla sitten kootumpaa.
”Istu, vatsalihakset!” huutelin kentän keskelle ratsukkoa kohti. ”Sä et saanut äsken matkustaa, sä et saa nytkään vaikka Lita onkin laukassa helpompi!” Nikki näytti kohauttavan hartioitaan ja istahti sitten kuuliaisesti kunnolla satulaan. Vielä hetken ratsukon meno näytti melko päämäärättömältä painamiselta, mutta kokoamisharjoitus sai kummatkin tsemppaamaan. Kuin varkain myös keskilaukkoihin tuli järkeä, vaikka Nikki aikaisemmin olikin selitellyt niiden olevan aivan tarpeeksi hyviä estehevoselle. Yllätin itseni jo toistamiseen pohtimasta, kuinka kiva yleishevonen mustasta puoliverisestä tulisikaan pienellä treenillä. Kun laukka oli tähän suuntaan rentoa, rauhallista ja ennen kaikkea tasapainoista, oli aika vaihtaa suuntaa.
”Okei, katotaanpas miten teillä sujuu noi laukanvaihdot! Ratsasta radan poikki ja vaihda askeleessa laukka, tehtävä pysyy ihan samana”, ohjeistin ratsukkoa. Lita esittikin varsin ilmavan laukanvaihdon, jonka jälkeen se hieman kokeili rajojaan syöksyen eteenpäin reippaampaan laukkaan. Nikki otti sen kuitenkin takaisin hallintaansa jo ihan ilman kehotusta ja jatkoi sitten laukan työstämistä tähän kierrokseen. Laukassa suuntaerot eivät näkyneet juurikaan, sillä Litalla oli synnynnäisesti niin hyvä laukka.
Pääsimmekin pian siirtymään laukkapuomien pariin, joita ensin tulimme vasemmassa kierroksessa. Ensimmäisessä lähestymisessä Lita heitti päänsä taivaisiin jo kauan ennen puomeja, eikä olisi malttanut odottaa puomien ylittämistä. Nikki ratsasti kuitenkin hyvin loppuun saakka, istui satulassa eikä päästänyt ratsuaan rynnimään. Näin puomit tuli ylitettyä kelvollisesti ja jo muutaman toiston jälkeen Litakin malttoi jäädä odottamaan puomeja sen suurempia riehumatta.
Toiseen suntaan ne olivat tammalle kuitenkin jälleen yhtä riemastuttavat, ja tällä kertaa se pääsikin livahtamaan viime metreillä Nikkiltä omille teilleen. Kumpikaan meistä ihmisistä ei ehtinyt reagoida, kun Lita jo iloisesti pomppi puomit kaksi kerrallaan. Se sai kiskaistua Nikkiltä ohjat kädestä, mutta muutoin se ei juuri naisen tasapainoa hetkauttanut. ”Okei, sangen mielenkiintoinen esitys. Tuuppa heti uudestaan, äläkä nyt vaan päästä sitä uudestaan ryysimään tolla tavalla!” huudahdin Nikkille hengästyneenä samalla potkien puomeja hieman suorempaan. Seuraavat toistot sujuivatkin jo rauhallisemmin, vaikka tamma hieman yrittikin kiirehtiä. Ratsukon tasapaino kuitenkin säilyi ja Lita pysyi taas lapasessa. ”Hyvä hyvä! Pidetään tässä välissä käyntitauko ja siirrytään sitten hyppäämisen pariin!” Nikki vain virnisteli selässä, eipä tainnut arvata vielä aamulla millaiseen rääkkiin joutuisikaan. Ja tämä oli vasta alkuverryttely.

Välikäyntien ajan kävelin ratsukon rinnalla ja selitin Nikkille rataa. Hän nyökytteli keskittyneenä ja varmistaakseen ymmärtämisensä hän vuorostaan selitti radan minulle. ”Eli ensin tämä linja, sitten kaksoissarja, neljän askeleen kaareva, pysty, pari okseria, kolmoissarja ja toi pysty?” nainen kertasi mietteliäänä. ”Juurikin noin! Eka väli on sellainen normaali kuutisen askelta”, täydensin vielä, ennen kuin suuntaisin kulkuni kokoamaan puomitehtäväksi päätyneen pystyn uudestaan. Esteet olivat aloituskorkeudessaan siinä 90cm hujakoilla, osa pienempiä ja muutama hieman isompia.
”Mä lasken tätä pystyä ensin vähän, niin otetaan alle muutama verkkahyppy” huhuilin samalla laskien ylimmän puomin maahan radan viimeiseltä esteeltä. Sille oli kiva lähestyminen näin verryttelyä ajatellen. Nikki antoi ratsulleen laukka-avut, joihin Lita vastasi innokkaasti. Kaarre sujui hyvin, mutta saadessaan esteen tähtäimeensä meinasi tamma revetä pöksyistään. ”Vouu, istu, käsi alhaalla..” luettelin ohjeita ratsukolle. Askel sopi esteelle täydellisesti ja hyppy pikkupystylle oli oikein onnistunut. Esteen jälkeen Lita heitti riemukkaan pukinkin, mutta sitä Nikki osasi odottaa.
”Okei, sitten sama uudelleen!” huikkasin nostaen yläpuomin takaisin kannattimilleen. Nyt Lita jo tiesi, minne oltiin menossa. Se olisi halunnut rientää reippaampaan tahtiin, mutta Nikki sai sen odottamaan estettä. Lähestyminen oli varsin siisti muutamaa päänviskelyä lukuun ottamatta, mutta hyppy oli hieman kiireinen. Este oli niin pieni, ettei ratsukolla ollut mitään ongelmia päästä sen yli. ”Tuu vielä uudestaan, älä lähde ylävartalolla niin paljoa hyppyyn kun este on kumminkin pieni”, mutisin ohjeita Nikkille. Ratsukko jatkoikin koko kierroksen laukassa ja selvisi uudella lähestymisellä esteestä paljon paremmin yli.
”Otetaan sitten okseri pari kertaa, ennen kuin siirrytään radalle!” huikkasin suunnatessani kohti radan toista estettä. Laskin muutaman reiän alaspäin niin ylimmäistä kuin takapuomiakin, jonka jälkeen annoin ratsukolle luvan hypätä. Mielessäni kehuin itseäni, kuinka hyvin olinkaan osannut valita verryttelyhypyt eri suuntiin, vieläpä pystyksi ja okseriksi. ”Muista se ei oo iso este, sun ei tarvii tulla noin lujaa”, neuvoin Nikkiä tämän käydessä Litan kanssa keskustelua etenemistahdista. ”Istu ja muista hengittää. Käsi rennoksi!” kuuluivat viimeiset neuvoni ennen hyppyä. Se olikin varsin lennokas, mutta muuten sangen tyylipuhdas suoritus.
”Tasapainota kaarteessa, rauhota sitä ja tuu uudestaan” huutelin ohjeita nostaessani puomit takaisin alkuperäiseen korkeuteensa. Nikki koki parhaaksi ratkaisuksi tehdä vielä ympyrän ennen seuraavaa lähestymistä, mikä olikin sangen hyvä idea. ”Ok, nyt näyttää paremmalta. Pidä toi!” kannustin ratsastajaa, joka sai onnistuneesti tuotua ratsunsa ideaaliin ponnistuspaikkaan. Hyppy oli vielä edellistäkin parempi. ”Hei, se oli vasta verkkaeste. Älä nyt vielä romahda sinne kaulalle kehumaan sitä, vaan tasapainota ja valmistele hyppäämään rata!” naurahdin Nikkille siirtyessäni pois heidän tieltään.

Varmistettuani vielä kerran, että Nikki varmasti muisti miten rata menee, annoin hänelle luvan hypätä koko radan. ”Muista se ei oo iso rata, älä mee liian lujaa. Sarjakin on ahdas, sun täytyy tulla hyvässä rytmissä pientä laukkaa, ja tasapainota! Älä unohda ulkoapuja ja istu satulaan!” suolsin neuvoja suustani, kun ratsukko nosti laukan ja alkoi lähestyä ensimmäistä estettä. ”Pidä se suorana, pidä, pidä, käsi rennoks!” kaikuivat ohjeeni kuulaassa aamussa. Hyppy oli sangen onnistunut, mitä nyt Nikki oli varautunut paljon isompaan hyppyyn ja sukelsi jälleen kaulalle. ”Itse suorana, ylös sieltä kaulalta ja peppu penkkiin! Ja odota”. Sanat vain virtasivat suustani seuratessani ratsukon etenemistä okserille. Litaa ei olisi voinut vähempää häiritä esteen osana ollut portti, vaan hienon kuuden askeleen jälkeen hyppy sujui loistavasti.
”Vaikka sä myötäät kättä eteen, ei sun tarvii mennä näillä kavaleteilla sinne itse noin paljon mukaan. Ja kato mihin oot menossa!” huutelin ottaessani hieman etäisyyttä seuraavana hypättävään sarjaan. ”Tasapainota, tasapainota!” hoin kaarteen läpi. Sarjalle Nikki toikin hevosensa sangen onnistuneesti antaen minulle hengähdystauon. B-osalle Lita kuitenkin valui hieman oikealle, josta pääsinkin taas muistuttamaan ulkoapujen tärkeydestä. Sarjan jälkeen Lita meinasi taas innostua hieman liikaa, mutta sinnikkäästi penkissä istumalla sai Nikki pidettyä sen rauhassa allaan.
”Siinä linjalla sulla ei oo liikaa aikaa ihmetellä, kato jo sitä pystyä. Voou!” Okserilta Lita pääsi lähtemään aivan liian railakkaasti, jolloin ulkokaarteenkin kautta väli meinasi käydä ahtaaksi. Hyppy oli oletetustikin laaka, jolloin mukaan lähti ylälankku. Juuri kuten olin ennustanutkin. ”Älä enää sitä puomia mieti, sulla on jo seuraava tehtävä edessäs!” huikkasin Nikkille hänen vilkaistessaan taakseen. Lyhyellä lähestymisellä ollut pysty meinasikin päästä yllättämään hevosen, mutta onneksi ratsastajansa oli hyvin hereillä ja ratsasti kunnolla perille saakka. Hyppy ei ehkä ollut siitä kaikkein onnistuneimmasta päästä, mutta näin pienillä se annettakoon anteeksi.
”Taas ulkoavut, hengitä kerran syvään. Kyllä se okseri sieltä tulee, odottele vaan!” rohkaisin Nikkiä rauhoittumaan. Juuri kuten olin luvannutkin, kyllä se okseri sieltä tuli ja hyppy olikin yksi radan parhaista. Litalle okserit olivat selkeästi helpompia kuin pystyesteet. ”Ajatukset jo seuraavalle, siellä on se okseri vielä ennen sarjaa!” muistutin Nikkiä hänen jäädessä taas liikaa haaveilemaan. ”Äläkä nyt hyvänen aika tee liikaa, käsi rennoksi ja odottele, jollei sulla ole vielä mitään optimaalista paikkaa!” jatkoin ratsukon ohjeistamista. Neuvoistani huolimatta Nikki koki paremmaksi vaihtoehdoksi lennättää ratsunsa kaukaa yli, joten toinen puomihan sieltä jo tuli. ”Ryhdistäydy!” kuulin oman ääneni kipakampana kuin olin ajatellut. Alkuradan jälkeen Nikki pisti ehkä ihan ajattelemattaankin Litaan hieman lisää painetta, mitä lähemmäs kolmoissarjaa ratsukko eteni. ”Hengitä, ette te sinne kuole! Ette mun valmennuksessa!” rohkaisin ratsastajaa. Ehkä jopa hieman Nikkin yllätykseksi, esteet sujuivatkin sangen helposti. Välit olivat Litalle luontaisen helpot ja kun esteillä ei tuota kokoakaan juuri ollut, niin hypyt sujuivat oikein hyvin.
”Jäljellä on vielä hei toi yksi pysty, älä vielä henkäise helpotuksesta. Ulkoavut!” Lita oli jo hetken kuvitellut radan loppuneen Nikkin käytännössä jo lopettaessa ratsastuksen, mutta saadessaan vielä viimeisen esteen näköpiiriinsä se heräsi hetkessä uudessaan. ”Käsi alhaalla, älä jää vetämään suusta kohti estettä!” kuuluivat viimeiset neuvoni tällä radalla. Hyppy oli tälle pystylle paras kaikista aikaisemmista, vaikkei Nikki sitä olisikaan heti uskonut.

Nostaessani esteitä noin metrin korkeuteen, kävin radan läpi Nikkin kanssa suullisesti. Hän itse piti parhaina kohtina kolmoissarjaa ja ensimmäistä väliä. Itse pystyin olemaan ratsastajan kanssa samaa mieltä, vaikka löysinkin radasta paljon enemmän positiivisia asioita kuin Nikki itse. Kuten ratsastajat aina, myös nainen osasi kertoa paljon enemmän virheitä kuin onnistumisia. ”Sun täytyy alkaa ajatella positiivisemmin!” naurahdin kuunnellessani, mitä ratsastajalla oli sanottavaa.
”Distances are like men. Never take the first one you see, there will always be another one!” lausuin Nikkille totisesti. “George Morris!” hän totesi suoralta kädeltä. “Aivan oikein!” naurahdin, “muista se seuraavalla radallasi!” ”Ai, hups” nainen naureskeli ääneen. ”Noin muuten, tuu eka linja ihan samalla tavalla! Sarjalla oo tarkkana että se pysyy suorana, muuten älä muuta mitään. Kaareva linja puolet rauhallisemmin, valmistele tolle yksinäiselle pystylle paremmin. Sitä seuraava okseri kuten äskenkin, ja sitten vaan maltat odotella sitä seuraavaakin okseria. Kolmoissarjalle älä turhaan paineista sitä, se selvis siitä äskenkin ihan ongelmitta. Ja vika just niinku äskenkin! Ja sitten vaan radalle”, kannustin Nikkiä.
Nikki nosti jälleen laukan ja teki nyt heti ensimmäiselle paljon huolellisemman lähestymisen. Ensimmäinen linja sujui hienosti, oikea askelmäärä ja kauniit hypyt. Kaarre sarjalle sujui hieman turhan reippaasti, mutta mainitessani asiasta Nikki keräsi Litan huomion jälleen itseensä. Sarjan ylitse ratsukko pääsi tällä kertaa keskeltä esteitä ja esittelipä tamma B-osalla hienoa takajalkatekniikkansakin avatessaan takaa oikein kunnolla. Kaarevalla linjalla meinasi käydä tismalleen samoin kuin aiemmallakin radalla, mutta nyt Nikki oli paremmin hereillä ja otti kunnon reippaan pidätteen palauttaen Litan jälleen maan pinnalle. Hyppy lankkupystylle oli noin tuhat kertaa parempi kuin aiemmalla radalla, eikä puomista ollut nyt tietoakaan.
Myös lyhyellä lähestymisellä ollut pysty tuli nyt huolellisemmin ja Lita sai kerättyä itsensä kauniiseen hyppyyn. ”Älä makoile siellä kaulalla, se on hyväksyttyä vasta sitten kun treenaatte siellä 160cm tasolla!” korjasin Nikkin asentoa esteiden päällä. Seuraavilla oksereilla nainen pääsi sitten todistamaan, että hän todellakin kuunteli neuvojani ja pyrki nyt pitämään itsensä hieman pystymmässä satulassa. Kolmoissarjalle sain jälleen muistuttaa ratsastajaa rentoutumaan ja vain hieman tasapainottamaan menoa, mutta lopputuloksena oli sangen onnistuneet hypyt. Viimeiselle esteelle neuvoin Nikkiä jälleen vain sujumaan. Hyppy olikin jälleen hyvä, vaikka puomi pienestä kosketuksesta kolahtikin alas.

Nostaessani esteitä nyt 110cm tasolle kävin jälleen suullisesti rataa Nikkin kanssa lävitse. ”Joku minua viisaampi on joskus todennut minulle, että esteradalla ei voi tekemällä tehdä jokaista estettä. Minusta se on valtavan hyvä ohje, sunkin täytyy vaan luottaa siihen että Lita hoitaa nuo helpot tehtävät kuten nuo yksittäiset pystyt ja okserit. Tottakai sun pitää pitää se suorana, tasapainottaa ja ehkä vähän vaikuttaa askeleihinkin, mutta et sä voi laukata ja hypätä sen hevosen puolesta. Jospa sä annat Litan tehdä oman duuninsa ja sä hoidat omasi, niin eiköhän tuo isompikin rata sitten suju ongelmitta!” Tämä palopuheeni tuntui vetävän Nikkinkin kovin hiljaiseksi, joten tunnelmaa hieman keventääkseni virnistin naiselle. ”Sovitaanko näin?” Ratsastaja vain nyökkäsi minulle takaisin.
”Tosta edellisestä radastasi, älä muuta mitään radikaalisti. Meet vaan fiiliksen mukaan, etkä tee liikaa. Kyllä sun esteheppas nämä selvittää vaikka unissaan!” kannustin Nikkiä tämän pyytäessä Litaa vielä kertaalleen laukkaamaan. ”Se saa edetä nyt vähän reippaammin, mutta älä nyt herra isä noin lujaa sen kanssa päästele!” huudahdin muka kauhistuneena. ”Ja se peppu penkkiin, älä keiku siellä kuin mikäkin laukkaratsastaja!” Ensimmäinen hyppy sujui hyvin ja vaikka linja okserille meinasikin jäädä vähän lyhyeksi, osasi Nikki sopivasti pidättää tammaansa jotta askel sopi väliin. Myös okseri sujui hienosti, josta matka jatkui helpon näköisesti kaksoissarjalle. Siihenkään askel ei tällä kerralla osunut täydellisesti, mutta Nikki piti hermonsa ja jäi rauhassa odottamaan hieman pienempää askelta. Sen seurauksena sarjan ensimmäiseltä esteeltä kolahti puomi alas, mutta b-osan pystylle hyppy oli oikein hieno. Kaareva linja sen kuin parani kierros kierrokselta ja nyt se sujui jo oikein hienosti. Lita oli pudotuksen jälkeen nyt reippaasti irti puomeista ja hyppäsi esteitä melko liioitellusti.
Laukka oli päässyt jälleen yksittäiselle pystylle mennessä hieman pitkäksi, mutta koska hevonen oli nyt tasapainossa läpi koko lähestymisen, ei hypyssä ollut ongelmia. ”Ota okserille kiinni!” ohjeistin kentän keskeltä. Nikki teki työtä käskettyä ja selvitti seuraavat okserit hienosti ongelmitta. ”Kolmoissarjalle älä tee mitään. Pohkeet kiinni ja narut kädessä, ei muuta!” rohkaisin Nikkiä, joka hetken epäröityään noudatti ohjeitani. Ratsukko selvitti esteet kuin kokeneemmatkin konkarit konsanaan ja jatkoi sitten matkaansa viimeiselle esteelle. ”Anna sen sujua, mutta pidä tasapaino. Älä heitä ohjia pois!” kuuluivat valmennuksen viimeiset varsinaiset ohjeet. Hyppy oli sangen onnistunut ja radan jälkeen Nikkin kasvot loistivatkin kuin Naantalin aurinko.
”Mitä, ei kai sulla vaan ollut kivaa?” kysyin muka järkyttyneenä. Nikki nyökkäsi innoissaan. Hän oli hengästynyt, joten vähän oli ollut radalla tekemistä ratsastajallakin. Lita kävi vielä hieman kierroksilla ja steppasi paikallaan, mutta otti kuitenkin jokaisen taputuksen suoraan nostatuksena itseluottamukselleen. ”Lita on kyllä loistava estehevonen! Sillä on hieno tekniikka ja paljon ponnua, teillä ei oo mitään esteitä nousta huipulle kunhan et ite ala säätämään liikaa!” kehuin ratsukkoa vuolaasti. ”Mä en valitettavasti ehdi jäädä enää katsomaan teidän loppuverkkaa, mutta tee nyt ainakin ravissa vielä hetki töitä ja käykää sitten vaikka maastossa kävelemässä! Toivottavasti tästä oli teille hyötyä ja sano vaan koska otetaan uusiksi!”

Olin jo kääntämässä selkääni, kun kuulin Nikkin vielä avaavan suunsa: ”Joo hei kiitti paljon, Lita tuntui viimeisellä kierroksella tosi hyvältä! Mä en ookaan tajunnut, että niin paljon on kiinni musta itsestäni jo näinkin pienillä esteillä!” Virnistellen vastasin Nikkille: ”Perfect practice makes perfect.” ”George Morris!”

Eläinlääkärikäynti, 12.04 2017, kirjoittanut Cherry

Tulin vielä madottamaan Litan. Käynti oli varsin pikainen, sillä tamma muisti minut vielä edelliseltä päivältä. Suurikokoinen musta hevonen kokeili ensin hieman nostaa päätään, mutta ei se sen enempää protestoinut ja lääkkeen antaminen sujui helposti. Kiitokseksi Lita sai lääkkeen päälle kuivan ruisleivän, jota se sitten rouskutteli tyytyväisenä. Tuttuun tapaan hoito-ohjeina siivota myös tamman tarha muutaman päivän kuluttua huolellisesti.

Eläinlääkärikäynti, 11.04 2017, kirjoittanut Cherry

Musta ranskalaistamma Lita oli alkuun hieman ihmeissään siitä, kuka valkotakkinen häntä oikein onkaan tullut katsomaan. Saatuaan hetken nuuskutella työvaatetustani sekä tutkailla taskujani, rauhoittui se kuitenkin seisomaan aloilleen. Muutamaan otteeseen hevonen alkoi liikahdella levottomasti, mutta kun tutkinta eteni riittävän rauhallisesti ei ongelmia ollut. Aloitin perustutkimuksen jaloista ja kavioista, jotka olivat siistissä kunnossa. Kengättöminä olevat kaviot olivat kuluneet hieman epätasaisesti, mutta mitään varsinaista vaivaa niissä ei ollut. Lita saattaa aavistuksen verran meloa liikkuessaan, joten ainakin etujalkojen suojaus ratsastaessa on fiksua. Tai sitten liikevirhe on syntynyt kavioiden väärän asennon takia, joka on kuluttanut kavioita lisää. Jalat olivatkin sitten viileät, eikä varvaspulssia edes tuntenut. Jouduinkin sykkeen mittaamaan tamman silmäkulmasta, ja normaalin rajoihinhan se osui. Samalla testasin myös hengitystiheyden uloshengityksistä - normaali. Kuumeen mittaaminen sujui Litalta mallikelpoisesti, eikä pitkän kuljetuksenkaan jälkeen ollut ruumiinlämpö noussut omistajan kertomasta tavallisesta. Suolistoäänet kuuluivat selkeästi kummaltakin puolelta, kun taas keuhkojen puolelta ei ylimääräistä rohinaa ollut havaittavissa. Karva Litalla oli ehkä aavistuksen kiilloton ja sen ulkoinen olemus voisi muutenkin viitata sisäloisiin, joten madotus näin maasta toiseen muutettaessa voisi olla paikallaan. Päässään hevosella ei ollut huomautettavaa, silmät tai sieraimet eivät vuotaneet, limakalvot olivat terveen punertavat ja hampaatkin olivat vielä hyvässä kunnossa. Lihaksiakin nuorelle tammalle oli jo ehtinyt kertyä ja vaikka muutama ylimääräinen kilo mukana roikkuukin, eivät ne menoa taida yhtään haitata. Tietysti mikäli Litan käyttöikä halutaan pitää mahdollisimman pitkänä, en voi liikaa korostaa jalkojen kylmäyksen tärkeyttä, eikä lämpöpinteleistäkään haittaa ole.

Litan kengitys aiheutti hevoselle muutaman ylimääräisen sydämen lyönnin, kun kehtasin järkyttää sitä yhtäkkiä vaihtuneella työasulla ja erityisesti pahanhajuisilla työkaluilla. Kavioiden vuolu vaati hieman silmää, jotta kaviokulma saatiin tasan lapakulman kanssa ja anturasta tuli tasainen, mutta lopputulos oli siitä huolimatta oikein siisti. Säteiden keskiuurteet olivat kaikissa jaloissa päässeet syvenemään, joka viittaa karsinan tai tarhan märkyyteen. Tietysti etenkin tarhat ovat suomessakin ongelma, mutta erityisesti karsinahygieniaan täytyy kiinnittä huomiota, jotta sädemädältä vältyttäisiin. Keskiuurteet itsessäänhän eivät ikinä varsinaisesti palaudu, mutta niistä ei ole haittaakaan, mikäli ne eivät kehitä sisälleen tulehduksia. Ensimmäisiä nauloja Lita hieman säpsähti, mutta viimeiset sujuivat jo varsin rutiinilla. Olikin ihanaa lyödä pitkän hokkikenkäkauden jälkeen aivan tavalliset kesäkengät ilman tilsakumeja jalkaan. Litalla on muuten varsin ideaali kavion rakenne, sillä kaupasta ostettuja rautakenkiä ei tarvinnut käyttää alasimella ollenkaan muotoutumassa. Hoitojen jälkeen omistaja antoi minulle vielä muutaman kuivan leivänkannikan, joilla minun piti Litaa hieman lahjoa. Musta kaunokainen otti palkinnot tyytyväisenä vastaan, ja itse pääsin siirtymään seuraavan hevosen pariin.

Päiväkirjamerkintä, 11.04 2017, kirjoittanut ex-omistaja

Kello ei ole vielä seitsemääkään, mutta olen jo takaisin Cherseyssä. Suomi on toki tuttu maa minulle, mutta sitä se ei ole Litalle, ja viime yö menikin kokonaan siihen, että huolehdin, miten Uljas mustani voi. Cherry laittoi ystävällisesti viestiä illalla, että sydänkäpyseni oli kehdannut vaatia ruokaakin, ja ettei se vaikuttanut stressaantuneelta tai uupuneelta. Istun hetken autossani lämmittelemässä, kun lämmitin vihdoinkin puhaltaa lämmintä ilmaa. Eilen oli aivan upea sää, mutta tänään on kylmää ja kosteaa. Juuri tätä tarkoitin, kun sanoin, etten pidä Suomesta! Onpa päälleni eksynyt leopardikuvioisella vuorella varustettu farkkutakkikin, mutta jotenkin hytisen silti kylmästä. Hätkähdän ajatuksistani, kun ikkunaani varoen koputetaan. Sammutan moottorin ja avaan oven Cherrylle, joka katselee minua vähän huvittuneen näköisenä. “Pohditko, että vieläkö ehdit juosta karkuun?” nainen naurahtaa hyväntahtoisesti. Nauran hiljaa ja pudistan päätäni. “Mä mietin Los Angelesin lämpötiloja”, vastaan huvittuneena, Cherryn vähän värähtäessä. “Ai että, kyllä Kalifornian aurinko olisi ihan kiva täällä Suomessakin”, nainen myöntää haaveilevaan sävyyn, nojaten vähän Mustangin avoimen oven karmia vasten. “Mitä vuosimallia tää kaunotar on? Mä nään, että se on aika vintage”, tallinpitäjä kyselee kiinnostuneen kuuloisena, sipaisten korvansa taakse muutaman poninhännästä karanneen hiussuortuvan. “Kuuskutonen”, vastaan pieni, ylpeä virne suupielessäni. “Alkuperäsen I6:n sijaan siinä on V8. Se ei oikein tykkään Suomen lämpötiloista.” “Jenkit ei selkeesti tykkää Suomesta”, Cherry heittää leikkisään sävyyn, ja vastaan pudistamalla päätäni, todeten: “Ei tosiaan tykkää.”

“Mikäs sut tuo näihin aikoihin tänne?” nainen kyselee, kun kävelemme tallirakennusta kohden. Olen juuri saanut kuulla, että hän on ollut paikalla vasta puolisen tuntia, ja oli tietysti tullut katsomaan, kuka hullu on tähän aikaan vapaaehtoisesti paikalla. “Lita ja jet lag”, naurahdan, Cherryn nyökätessä ymmärtäväisesti. “Jet lag menee ohi. Huoli vauvasta ei niinkään.” En voisi olla enempää samaa mieltä. Lita hörisee innostuneen kuuloisena, kun se kuulee taas korkojeni kopisevan. “Joo, Lita muuten kertoi eilen, mitä mieltä se on sun koroistas”, Cherry aloittaa valmiiksi jo vähän nauraen. “Se haisteli mun kumisaappaitani, ja käänsi sitten takamuksensa mulle”, eksoottisen sävyisen ihon omaava nainen ei malta lopettaa nauramista, enkä rehellisesti voi syyttää; Nauran vähintään yhtä kovaa, kyyneleet melkein nousten silmiin. “Sillä kesti vähän aikaa tottua niihin, mutta nyt se luulee mua murtovarkaaksi, jos mä tuun sen karsinaan jossain hiljaisissa kengissä”, kerron huvittuneena, Cherryn joutuessa vähän nojaamaan minua vasten nauraessaan melkein kippurassa. “Ja kuvittele sen naama, kun se tajuaa, että se oonkin vaan mä!”

“Hei stand-up -koomikot, tiiättekö te, missä Cherseyn talli on?” naurahtava ääni keskeyttää kiherryssessiomme, ja käännymme molemmat katsomaan tummatukkaista tyttöä, joka katselee meitä huvittunut katse vihreissä silmissään. “Kolme mailia tohon suuntaan”, kikatan vähän hengästyneenä, osoittaen satunnaista suuntaa sormellani. “Heippa, Dee. Sähän oot aikaisin liikkeellä”, Cherry tervehtii tyttöä ja pyyhkii vähän silmäkulmiaan. “Nikki”, esittäydyn vähitellen naurunpuuskastani rauhoittuen, Deeksi kutsutun tytön nyökätessä ja hymyillessä aurinkoisesti. “Dee”, tyttö vastaa. Dee näyttää ottavan outouteni paljon paremmin, kuin eilen tapaamani ihmiset. Cherrystä en ole ihan varma, mutta oletan hänen vain tarvinneen vähän aikaa järkytyksestään ylipääsemiseen, sillä tänään vaikutamme olevan hyvää pataa jo keskenämme. Ehkä meillä vain “klikkaa”, niin sanotusti, kun vaivaannuttava vaihe hoidettiin pois alta jo eilen, ja nyt puhuminen sujuu loistavasti. “Mä kuulin hoitajien WhatsApp-keskustelussa jotain huhuja issikkaomistajasta”, Dee kertoo huvittuneeseen sävyyn, selkeästi katsastaen minut päästä varpaisiin. “Issikkaomistajasta? Mut… Eihän Lita oo lähelläkään issikkaa?” vastaan hämilläni, kurtistaen vähän kulmianikin. “Siis… Omistaja on kuulemma issikka”, tummaverikkö myöntää virne suupielessään, enkä voi olla nauramatta. “Rehellisesti sanottuna? Mä ymmärrän mistä puhutaan”, myönnän huvittuneena. Vaihdan myös Deen kanssa puhelinnumeroja, ja hän lisääkin minut samantien keskusteluun, jotta pääsen tutustumaan ja kommunikoimaan muiden hoitajien kanssa silloinkin, kun heitä ei näy tallilla. “Nähään”, hyvästelen vielä tytön sekä Cherryn, ennen kuin keskitän huomioni Litaan, Deen ja Cherryn molempien kadotessa omien puuhiensa pariin.

Musta tamma näyttää vähän närkästyneeltäkin, kun vihdoin pääsen sen karsinalle asti. “Syvimmät pahoitteluni, rouva”, tuhisen hevoselle, joka katselee minua arvostelevaan tapaan. “Haluutko sä ruokaa tänää? Sit et näytä tota hapannaamaa”, ilmoitan tammalleni, joka kuopaisee maata ja pärskähtää, selkeästi hermostuen ajatuksesta, ettei ruokaa tulekaan. “Joo joo, mä meen sekottaa”, mutisen, mutta suuntaan tosiaan sekoittamaan hevoselle sen aamuisen ruoka-annoksen. Hetken muhittuaan pienessä määrässä vettä kiikutan sekoituksen Litalle, joka käy heti syömään. Odottelen kärsimättömänä, josko se vaikka saisi ruokansa ahmittua ahneeseen turpaansa, ja pian ämpäri lentääkin komeassa kaaressa lattialle. Tiedä sitten, mistä Lita on moisen tavan oppinut, mutta niin se on aina tehnyt syötyään valmiiksi. Avaan karsinan oven ja sieppaan ämpärin, sulkien oven taas. Tamma näyttää pettyneeltä, joten lupaan palaavani pian. Huuhtelen ämpärin ja vien sen takaisin paikalleen, samalla napaten mukaani Litan hellyyttävän vaaleanpunaisen riimun sekä vapaana naulakossa roikkuvan riimunnarun. Matkalla takaisin karsinalle nypin riimun pehmusteista mustia karvoja, vaikka niitä on melkein mahdoton saada pois. Siis, tokihan karvat lähtevät, kun ne vain poimii lampaankarvapehmuseelta, mutta niitä on niin paljon, että siinä menisi varmasti ikuisuus. Pyörittelen silmiäni jo vain ajatukselle. Tamman karsinalle päästessäni puen sille riimun, johon kiinnitän narunkin. Varmistan, ettei kukaan muu ole juuri lähdössä hevosensa kanssa, ja lähden sitten taluttamaan Litaa ulos. Ranskalaisprinsessa onkin selkeästi innoissaan päästessään vihdoin ulos karsinasta möllöttämästä, ja sillä on aivan varmasti hurja määrä energiaa purettavana. “Tehään jotain kivaa, ku sä saat kengät”, lupaan tammalleni ja suukotan taas sen turpaa, tällä kertaa jättämättä jälkiä, sillä huulipunani on yhtä sysimustaa kuin Lita itse. Tamma hörisee vastaukseksi ja seuraa kiltisti, kun suuntaamme yhdessä tarhaan, jossa sovin eilen Cherryn kanssa, että Lita saisi tarhata. Toistaiseksi se tarhaa yksin, kunnes tallille kenties saapuu joku kaveriksi sopiva hevonen.

Jään hetkeksi nojailemaan tarha-aidan tolppaa vasten ja vain katselemaan, kuinka Lita heittää rodeopukkia toisensa perään, selkeästi riemuissaan ulkoilusta. Kerronkin tammalle, kuinka pahoillani olen siitä, että se on joutunut seisomaan, mutta eihän tamma siitä oikeastaan välitä nyt. Olen juuri palaamassa tallille, kun yhtäkkiä taivas repeää ja vettä rupeaa satamaan kaatamalla niskaan. No niinpä tietysti! Vihellän Litan takaisin portille ja laitan tamman kiinni, taluttaen sen takaisin talliin. Ensiksi kuivaan Litan perusteellisesti pyyhkeellä, vaikka eipä se ihan hirveästi ehtinyt vielä kastua, ja sitten tamma saakin ylleen herttaisen värisen sadeloimensa. Kun sadeloimi on päällä ja kiinni ja kaikkea, pääsee tamma takaisin tarhaan riehumaan. Jos sade nyt lakkaan, niin…, mietin mielessäni, mulkoillen taivasta. Taivaan onneksi sade kuitenkin jatkuu, ja hölkkään tallirakennukseen turvaan. Ensitöikseni käyn vessassa pyörähtämässä peilin edessä, mutta sade on jo tehnyt tuhonsa; Nyt ei auta kuin vetää syvään henkeä ja hyväksyä, että hiukseni ovat latteat kuin ankan räpylät. Kiltisti siis hengitän hetken ja palaan sitten tallikäytävälle, metsästäen itselleni kottikärryt ja talikon, joiden kera käyn puhdistamaan Litan karsinaa. Eipä se ihan hirveästi ole vielä sotkenut, eihän kello ole kovinkaan paljoa, mutta parempihan se on siivota heti. Kun karsina lopulta on siivottu, käyn tyhjentämässä kottikärryt lantalaan ja purutan vielä uudestaan tamman karsinan, että sillä varmasti on tarpeeksi pehmustetta pohjalla. Kello ei vieläkään ole kovin paljoa, mutta sade kuuluu yhä piiskaavan kattoa, joten päätän puhdistaa pari muutakin karsinaa, kun siitä varmaan olisi apua. Haen siis kottikärryt ja talikon takaisin, ja siivoan Näkinkengän sekä Next Moven karsinan, kun ne sattuvat sopivasti sijaitsemaan ihan toisella puolella sisäänkäyntiä, eli melko lähellä Litan karsinaa. Tyhjennän taas natisevat kottikärryt ja palautan paikalleen, puruttaen molempien poikien karsinat.

“Oho! Sade kävi siis kylässä”, Cherryn yllättynyt ja vähän huvittunut kommentti kuuluu selkäni takaa. Lakaisen aikani kuluksi tallikäytävän lattioita, ja vaikkei se kauhean kiinnostavaa olekaan, niin jotenkin olen niin syventynyt siihen, että säpsähdän tallinpitäjän ääntä. “Joo”, mutisen, ehkä vähän naurahtaenkin. Onhan hiuskuontaloni aika hassu näky, ja kyllä se näin jälkeenpäin naurattaa. Nainen tarjoaa lainaksi hiuslenkkiä, jolla sitaisen tupeeratut hiukseni paksuksi nutturaksi, näyttäväthän ne niin paremmalta nyt sateen jälkeen. Kiitän ja jatkan lakaisemista, Cherryn katsellessa ympärilleen tallissaan. “Sulla on tainnut olla tylsää?” Myönnän tylsyyteni, ja kerron Näkin ja Maven karsinoiden olevan puhtaita. Nainen kehottaa minua viemään lopuista tallissa seisovista hevosista ulos niin monta, kuin jaksan. Hetken ajan aion vastata, etten millään haluaisi takaisin sateeseen, mutta sitten tajuan, että ensinnäkin se olisi aika turhaa, sillä hevostelu ei ole vain ruusuilla tanssimista ja kivojen asioiden tekemistä, ja sitä paitsi sade on lakannut jo. Nyökkään siis ja kerron voivani viedä ainakin jokusen hevosen ulos vielä, ennen kuin vähän juoksutan Litaa. Cherry kertoo suunnitelman kuulostavan hyvältä, ja rupeaakin jo viemään joitakin hevosia ulos tarhaan. “Missi jää sitten muuten toistaiseksi sisälle, se osoittaa vähän flunssaisia merkkejä, ja toivon, että sen pitäminen sisällä näin kylmällä estäisi flunssaa puhkeamasta”, nainen ilmoittaa selälleni kulkiessaan tallikäytävää pitkin, oma selkä jo minun suuntaani. “Selvä!” vastaan, vaikka omistajatar on tainnut jo ehtiä ulos muutaman hevosen kanssa.

Päädyn viemään ulos hollanninpuoliverioriin Trollin ja suloisen irlannincobin Terryn, punarautiaan Ressu-suomenhevosen, asenteella varustetun, lehmänkirjavan Pointti-tamman ja Tintin. Ja sanonpa vain tämän: Voi Tintti sentään! Nimi Tiny Disaster osuu kyllä naulan kantaan, sillä tämä shetlantilainen ole yhtään vähempää, kuin katastrofi. Puen Tintille äärettömän pehmeän, sinisen riimun ja kytken siihen riimunnarun, valmiina taluttamaan pojan ulos. Se katselee minua suloisilla nappisilmillään ja kaikki menee oikein loistavasti. Kunnes… Kunnes! Tintti kiihdyttää ihan vähän, ja ensin ajattelenkin, että se on vain nopea kävelijä. Sitten tahti kuitenkin kiihtyy, ja kohta huomaan juoksevani ponin rinnalla. Hidastelen sitä parhaani mukaan ja yritän vetää sen karvaista päätä vähän sivummalle, jos se hidastaisi sitä, mutta turhaan. Lopulta kuitenkin hautaan bootsinkantani maahan, eikä Tintti voi muuta, kuin hidastaa ja lopulta pysähtyä. Huokaisen helpotuksesta ja pudisten päätäni ajatukselle, että pieni shettis muka veisi minua kuusi-nolla. Ei tasan käy! Jätän piskuisen otuksen tarhaamaan Trollin ja Ressun kanssa, mutta talliin palaamisen sijaan käyn hakemassa Litan tarhastaan. Kello rupeaa olemaan jo niin paljon, että Lita on purkanut suurimman osan energiaansa, ja voisi nyt olla oikein kivassa mielentilassa juoksutusta ajatellen. Katselen mustaa tammaa hetken, ennen kuin vihellän sen taas portille, ja otan mukaani talliin. Karsinaan sitomisen sijaan sidon Litan pesukarsinaan, sillä haluan kovin mielelläni pitää karsinan niin sanottuna turvapaikkana tammalle, missä sen ei tarvitse olla kiinni tai sietää varustamista sun muuta. Toki se on melkein mahdoton käsite suurella tallilla, mutta Chersey ei ole ihan niin iso, ettei se voisi käydä. Riisun tammalta sadeloimen ja harjaan sen vielä pikaisesti, vaikka eipä se loimen jälkeen ole kauhean likainen. Suihkutan myös tamman mutaisiksi muuttuneet jalat, ennen kuin puen sille tamman omat suitset, joista kuitenkin irroitan ohjat. Osa juoksuttaa kapsonilla, osa tavallisella riimulla, mutta jostain syystä itselleni on jäänyt tavaksi juoksuttaa suitsilla. Lainaan myös juoksutusliinaa ja -raippaa, ja suuntaan sitten Litan kanssa maneesiin kurkkaamaan, onko siellä pientä nurkkaa vapaana meille.

Suureksi yllätyksekseni maneesi on tyhjä, joten voimme Litan kanssa viedä juuri niin paljon tilaa, kuin mielimme. Musta tamma saa aloittaa rennolla käynnillä sillä välin, kuin kuvaan siitä lyhyttä videota puhelimellani. Lähetän videon poikaystävälleni Mickille kera tekstin, joka kertoo Litan kotiutuneen Suomeen, mutta minulla on vähän koti-ikävä. Viesteillä kestää lähteä aikaeron vuoksi, joten lukitsen puhelimeni näytön ja sujautan sen takaisin takataskuun, keskittyen taas tammaan.

Lita rupeaa vaikuttamaan jo vetreältä ja lämmenneeltä, joten pyydän tammalta ravia. Se yrittää hypätä suoraan laukkaan, mutta komentamalla se hidastaa raviin, ja ravaapa se oikein kauniistikin. Yksi syy, miksi ostin silloin 1,5-vuotiaan Litan, on sen liikkeet. Sillä oli jo varsana ilmavat ja potentiaaliset liikkeet, eikä se todellakaan pettänyt odotuksiani; Nykyään Litan liikkumista on ilo katsella, ja jos sitä lähtisi kouluttamaan vaativampaan tasoon kouluratsastuksessa, se voisi varmasti hienoilla liikkeillään kurottaa tähtiin. Kouluratsastus ei vain tunnu kauhean mieluisalta tammalle, kun taas esteiden hyppäämisestä se nauttii täysin rinnoin. Lisäksi olisi sääli heittää hukkaan sen hyppäämistaidot. Eihän Lita vielä hyppääkään, kuin metriä ratana, mutta hiljaa hyvä tulee, ja odotankin tamman hyppäävän täyttä 160 senttiä ratana, kun se on koulutettu täysin loppuun. Havahdun todellisuuteen, kun tamma yhtäkkiä on palannut käyntiin. “Ravi, Lita!” komennan, ja napautan maata raipalla, sen saadessa tammaan taas vauhtia. Hetken ravailun ja suunnanvaihdoksen jälkeen annan tamman vihdoin laukata juuri niin kuin se haluaa, ennen kuin rupean vaatimaan enemmän. Yritän saada tamman vaihtamaan laukkaa, vaikka se ei olekaan ihan niin helppoa, kun ei ole selässä. Olen kuitenkin tyytyväinen sekä omaani, että Litan suoritukseen, joten annan tamman taas käyskennellä ja jäähdytellä. Hetken mielijohteesta päästän tamman irtikin ja pyydän siltä “seuraa”-komennusta, jota olen hanakasti yrittänyt opettaa kotona odottavalle nelivuotiaalle Lovechild-saksanpaimenkoirallenikin. Lita katselee minua kuin pähkähullua, mutta kun vähän maiskautan tammalle, se todella lähtee seuraamaan! Toisaalta olen kokeillut samaa juttua pari kertaa ennenkin, joten tavallaan on ihan järkevää, että se maiskautuksesta lähtee seuraamaan. Ehkä sille pitäisi ottaa naksutin mukaan?

Palaamme tamman kanssa talliin, kun se on jäähdytellyt, ja vien hevosen karsinaansa. Toki sen olisi voinut viedä takaisin uloskin, mutta arvelen, että se saa ruveta ulkoilemaan kokopäiväisesti vasta muutaman päivän päästä. Erityisesti, kun Lita kaipailisi tosiaan niitä kenkiä, ja sen lisäksi tamman kaviotkin pitäisi vähitellen vuolla. “Mä lupaan, että mä tilaan kohta vuolun ja kengityksen, ni me voidaan taas treenata ja sä pääset koko päiväks ulos”, höpöttelen hevoselleni, sen käännellessä vähän korviaan, kuunnellen ääntäni. “Mä voin kysellä, jos joku jossain vaiheessa lähtis maastoon meidän kaa, ettei me eksytä. Tiedätsä? Niin kuin kartturiks”, naurahdan. Lita ei tosin taida arvostaa heittoani.

Illansuussa käyn vielä heittämässä hevoselleni sen iltaruuan ja kurkkaan sitten Cherryn toimistoon. Tallinpitäjä istuukin pöytänsä takana ja katselee jotain papereita. Koputan vähän ovenkarmiin, vaikka ovi onkin auki. “Täh? Ai, hei”, nainen hätkähtää ajatuksistaan, tarjoten vähän väsyneen hymyn. “Mä kattelen vaan Missin sairaspapereita”, Cherry kertoo, vaikken kysy mitään. “Sitä vaan, että ehtisitkö sä viedä Litan ulos tarhaan huomenaamulla?” utelen. “Mä toivoin, että mä voisin tulla vähän myöhemmin aamulla.” “Joo, toki. Kunhan ‘myöhään aamulla’ ei tarkoita, että sä aiot ryypätä koko illan ja tulla iltapäivällä darrassa tänne”, nainen naurahtaa ystävälliseen sävyyn, saaden minutkin vähän virnistämään. “Sä näytät kyllä siltä, että sä tarviit drinkin”, kerron Cherrylle, joka nyökkää. “Ehkäpä”, hän vastaa ja hyvästelee minut, kun ilmoitan lähteväni. Huikkaan heipan takaisin ja käyn vielä palauttamassa Litan ruokkimiseen käytetyn ämpärin paikoilleen pikapesun kautta, ennen kuin lähden ajamaan kotiin.

Päiväkirjamerkintä, 10.04 2017, kirjoittanut ex-omistaja

Pitkät, vaaleat sormet naputtelevat raivostuttavaan tapaan rattia ja radio pauhaa vähintään kolme kertaa liian kovalla. Mustat aurinkolasit suojaavat oliivinsävyisiä smaragdisilmiä liialliselta auringolta, mutta mikään ei estä kirkkaasti punattuja huulia mutristumasta tuskastuneina.

Okei, romantisointi riittää. Olen Nikki ja istuskelen ratin takana autossani maailman turhauttavimmassa ruuhkassa. Olen outo ihminen ja minusta on hauskaa selittää itsestäni, kuin olisin elokuvassa. Hienoa, Nikki; selostat omia tekojasi itsellesi ajatuksissasi. Käänny oikean sijaan vasempaan ja aja itsesi mielisairaalaan. Ihme hullu. Oli miten oli, matkani määränpää on Cherseyn talli. Mustangini perässä kulkee hevoskuljetusvaunu, jossa seisoo paras ystäväni; Lita. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en kyllä ole kaivannut Suomea. Tänään on yllättävän kivan sää, aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintäkin, mutta en ikinä unohda ensimmäistä juhannusta, jonka vietin täällä. Olisi ollut ikävää, jos juhannuksena olisi satanut vettä, mutta vielä pahempaa oli, että silloin satoi lunta. Lunta! Juhannuksena! Pudistan päätäni ajatuksilleni ja käännän radiota hiljemmalle, kun rupean lähestymään päämäärääni. Muutaman tienviitan jälkeen kaarran punaisen (miksi kaikki on aina punaista?) autoni ja rämisevän trailerin kera tallin pihaan. Tietysti pihassa seisoo useampi ihminen juuri silloin… Ajoitukseni eivät ikinä osu nappiin. No, ainakin ensivaikutelma on annettu. Tästä voidaan mennä vain alaspäin… Pörrötän vähän villisti tupeerattuja hiuksiani ja nousen autosta, kiertäen trailerin taakse. Lita paukuttelee jalkojaan vasten kaikkea, mihin vain osuu. “Lita!” torun mustaa tammaa samalla, kuin lasken rampin alas ja lopulta talutan tammani ulos. Muut ovat jo uteliaasti hiipineet lähemmäs katselemaan. “Eh… Heippa?” ehdotan, vilkuillen muita. Vaikka eihän kukaan sitä tietenkään näe peilipintaisten aurinkolasilinssien lävitse sitä. “Maisa”, yksi tytöistä uskaltautuu esittäytymään samalla, kuin paikalle kiirehtii nainen, joka on enemmän omaa ikäluokkaani. “Cherry?” “Jep. Sä oletkin varmaan Nikki”, Cherryksi tunnistautuva nainen vastaan, tarjoten minulle pienen hymyn ja nyökkään. “Ja tää taitaa sitten olla Lita”, nainen melkein lepertää, saaden minutkin hymyilemään ja taputtamaan ylpeänä Litan mustaa kaulaa. “Litahan se.” “Tulkaa perässä vaan, näytän Litan karsinapaikan.”

Maisa seuraa perässä, kun Cherry suuntaa sisälle talliin. Tiilirakennus ei tuo ollenkaan mieleen Suomen arkkitehtuuria, vaan muistuttaa enemmän Englannin yläluokkaisia täysiveritalleja. Ihan hyvä niin, Suomi ei tosiaan lukeudu suosikkimaihini. Siis, älä nyt kuvittele, että olen ihan suomivastainen ja tympääntynyt koko maahan. Suomen latotallit ja jäätävät talvet eivät vain sytytä samalla tavalla, kuin Kalifornian lämpö ja vaikkapa Japanin puutarha-arkkitehtuuri. Talliin astellessani saan huomata, että bootseistani taitaa lähteä kovempi ääni, kun kengittämättömän Litan kavioista. Ei ääni ole tarpeeksi kova säikäyttääkseen hevoset, mutta kyllähän sen kuulee. Kauas. Asiaa ei taida oikein auttaa, että rukousnauhani risti hakkaa punamustaan seeprafarkkuun verhottua reittäni vasten, kun talutan korviaan kääntelevää - tai ehkä enemmänkin viuhtovaa - Litaa karsinan suuntaan. Huomaan sekä Maisan, että Cherryn vilkaisevan ehkä vähän epäluuloiseenkin tapaan minua, mutta oletan sen vaiheen menevän ohi, kun olen tavallisempi kasvo tallilla, ja outouteeni tottuu. Muistutan itselleni, että näinhän siinä aina käy, kun pääsen uudelle tallille tai tapaan uusia ihmisiä. “... mutta talli on rakennettu alunperin vuonna 1986”, Cherry selostaa tallirakennuksestaan. Jos totta puhutaan, niin olen missannut puolet esittelystä katsellessani tiloja ja pohtiessani saamiani katseita. Vuosi 1986 saa kuitenkin huomioni heräämään. “Se on siis yhtä kasaria, kuin mä”, virnistän vähän. Maisa vaikenee ja Cherry epäröi vähän, ennen kuin naurahtaa. Irvistän vähän itsekseni, kun molemmat suuntaavat katseensa taas eteenpäin. Apua sentään.

Lita saa tänään olla ihan vain karsinassa ja tutustua uuteen ympäristöön, ennen kuin se huomenna pääsee tarhaamaan mahdollisesti uuden kaverin kanssa. Suunnitelmana on, että katselen myöhemmin Cherryn kanssa, kenen kanssa tamma voitaisiin tarhata ja kenen kanssa se pärjäisi parhaiten. Sillä välin palaan trailerille ja rupean lastaamaan mahdollisimman paljon Litan tavaroista käsivarsilleni. Cherry näyttää, missä tamman tavaroiden omat paikat saavat olla, minkä jälkeen hän jättää minut puuhaamaan itsekseni. Nousen varpailleni ja nostan tamman kallista kilpaestesatulaa mahdollisimman korkealle, jotta sitä ei pääse ihan yhtä helposti vaikka vahingossa pudottamaan tai naarmuttamaan, kun kuulen vähän ujon tervehdyksen ovelta. Käännähdän kannoillani ja tajuan pian katselevani ruskeahiuksista tyttöä, joka kurkkii ovensuusta sisälle. Hän vaikuttaa vähän ujommanpuoleiselta, mutta ei kuitenkaan yhtä ujolta, kuin Maisa. “Nikki”, esittäydyn asiaankuuluvasti ja tervehdin, jatkaen tavaroiden asettelemista. “Emppu. Onks se uus heppa sun?” tyttö kyselee uteliaana, ja äännähdän myöntävään sävyyn vastaukseksi. “Lita”, kerron. Emppu vastaa, että hänelläkin on oma hevonen tallilla; ruunikko suomalainen puoliverinen, joka kulkee tallinimellä Moon. Vähän ujosti tyttö kuitenkin kertoo, ettei ole ihan niin kokenut ratsastaja, lisäten sitten, että lähtisi mielellään hevosensa kanssa meidän seuraksemme vaikka maastoon jonain päivänä. “Kunhan Moon ei ole kauhean dominoiva, Litalla saattaa muuten mennä hermot”, vastaan ja tarjoan tytölle taas hymyn rohkaisuksi. Ei sitä joka päivä tapaa kummallisia kasariotuksia, kuten minä, ja sitäkin harvemmin sellaisille uskaltaa mennä puhumaan. “Se on noin yleisesti aika nipo muitten hevosten kaa, mut ratsastettaessa se toimii vähä paremmin seuras”, Emppu kertoo vähän innostuneeseenkin sävyyn. Tytöstä huomaa kyllä, että tämä on innoissaan Moonistaan, eikä hevosen omistaminen taida olla vielä ihan jokapäiväinen totuus tytölle. Lopulta Emppu huikkaa joutuvansa menevään, sillä tämän äiti hakisi tytön tallilta, joten lupaan saattaa tytön pihalle, koska joudun muutenkin hakemaan toisen lastillisen tavaroita trailerista. Kuljemme samaa matkaa ulos, ja Emppu hyvästelee minut, kipittäen äitinsä autolle. Ajattelen väkisinkin itsekseni, että mitäköhän tytön äiti ajattelee nähdessään tallilla, jossa kuuluisi käydä vain innostuneita pikkutyttöjä ja asiallisia hevosammattilaisia, jotka perehdyttävät nuoria ammattinsa saloihin, minunlaiseni tyypin. Hykertelen hiljaa itsekseni ajatukselle hakiessani vielä Litan suitset ja harjapakin tavaroineen. Palaan talliin ja asetan suitset paikoilleen, sekä harjapakin muiden pakkien sekaan. Seison hetken ihan vain hengittämässä, sillä nyt kaikki tavarat on kaiketi roudattu trailerista satulahuoneeseen.

“Kaikki valmista?” kuulen jonkun kysyvän ovelta. Vilkaisen oviaukon suuntaan ja hoksaan kysyjän olevan Cherry, joten nyökkään ja kerron, että kaiken pitäisi nyt olla paikallaan. Seuraan naisen pyynnöstä Cherryä toimistoon, jossa omistajatar viittoo minua istuutumaan toiselle pöydän eteen asetetuista tuoleista. Nainen raivaa vähän tilaa pöydälleen ja vetää sitten oman toimistotuolinsa tuolini viereen, jotta voimme yhdessä katsella ties minkälaisia listoja, ja saanpa parit sopimukset allekirjoitettavaksikin. Kun kaikki paperityöt on hoidettu pois alta, annan Cherrylle vielä puhelinnumeronikin, jotta nainen saa minut koska vain kiinni, jos tarvetta olisi. “Oletko jo tavannut hoitajia ja muita yksityisenomistajia?” nainen kyselee uteliaana, järjestellen papereita oikeisiin kansioihin. Kerron tavanneeni pari, Cherryn hymyillessä vähän ja lohduttaessa, että uusia ihmisiä olisi vielä useita, joten yllätykset eivät ole ohitse vielä. Naurahdan vähän ja nyökkään, lopulta nousten tuolista ja hyvästellen Cherryn, sillä aion pian lähteä kotiin. Suuntaan kopisevine korkoineni Litan karsinalle, ja tamma höriseekin jo kauan, ennen kuin se näkee minut, koska se tunnistaa korkojeni äänen. Nojaudun ovea vasten ja silittelen tamman kaunista päätä, kun se tunkee turpansa ihan minua vasten. “Heippa, tyttö”, leperrän tammalle lempeästi ja rapsuttelen sitä korvan takaa. “Onko tää kiva mesta?” kyselen, vaikka eihän Lita tietenkään vielä voi tietää sitä. Onneksi tamma ei kuitenkaan näytä kovin stressaantuneelta, joten toivon, että se kotiutuu mahdollisimman nopeasti ja mutkattomasti. Kaipaan jo Litan selkään, tamma kun on valmiiksi seisonut jo muutaman päivän ratsastamatta, kun olen järjestellyt muuttoa Los Angelesista Suomeen, ja nyt se saa vielä olla vielä pari päivää ratsastamatta, kun se totuttelee talliin ja sen ympäristöön. Odotan kuitenkin pääseväni kokeilemaan Cherseyn mittavaa kenttää ja maneesia, sekä tietysti maastoja. Suukotan tamman sametinpehmeää turpaa, jättäen siihen punertavan jäljen, ennen kuin pyyhin jäljen pois ja hyvästelen satuhevoseni. Hyvillä mielin suuntaan viilenneeseen ulkoilmaan ja autolleni päästessäni käyn ratin taakse istumaan. V8-moottori murisee vaativasti käynnistyessään, enkä odottaisi siltä yhtään vähempää.